keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Annina Holmberg: Tarukuninkaat

Annina Holmberg on sovittanut kaksi William Shakespearen upeaa klassikkonäytelmää tarinoiksi. Tarinoiden kieli on elävää ja räiskyvää; niiden pohjana on käytetty alkuperäisten näytelmien uusimpia suomennoksia. Shakespearen kiihkeiden, intohimoisten ja väkivaltaisten tarinoiden rinnalla kalpenevat rajuimmatkin action-pläjäykset. 

Palasin Tarukuninkaiden ääreen kirjahyllyni siivousoperaation yhteydessä, kun en oikein muistanut, millainen teos oikein onkaan. Olin sen useampi vuosi sitten ostanut jostain alehyllystä ja lukenut miltei heti, ja sen jälkeen on aika tehokkaasti unohtunut, oliko Tarukuninkaat aivan mahtavan briljantti teos, hirveän kökkö vai jotain siltä väliltä. (Rehellisesti sanottuna totuus lienee jotain siltä väliltä, sillä kummankin ääripään olisi uskonut jättävän jonkinlaisen muistijäljen.) Tarukuninkaiden pariin palatessani olin tosin jo valmistautunut hieman poikkeuksellisesti siihen, että en tässä tapauksessa antaisi kirjalle heti huutia, vaikka se ei olisikaan aivan huippu. Ei nimittäin koskaan tiedä, milloin on hyötyä siitä, että pari Shakespearen näytelmää on käsillä yleiskielisinä versioina. Käsittääkseni Holmberg on tehnyt näitä sovituksia enemmänkin. Jälkisanojen perusteella hänellä onkin varsin paljon perehtyneisyyttä, josta ammentaa.

Tarukuninkaat sisältää kaksi näytelmäsovitusta, joista ensimmäinen on Kuningas Lear. En ole koskaan lukenut alkuperäistä näytelmää, joten käsitykseni sen kulusta on pitkälti tämän teoksen kantimissa. Macbethin alkuperäisen version sen sijaan olen lukenut - suomennettuna - ja tehnyt siitä joskus jotain analyysiakin. Sikäli oli kiinnostavaa verrata proosaversiota näytelmätekstiin ja sen herättämiin ajatuksiin. En aina ollut aivan vakuuttunut kielestä enkä siitäkään, toimiiko Shakespeare proosamuodossa lainkaan niin hyvin kuin näytelmämuodossa - ainakaan tällaisena suorana käännöksenä. Mukaelmat ja modernisoinnit tuntuvat olevan potentiaalisempia tapoja tuoda esiin uusia ajatuksia. Toisaalta, ei uusien ajatuksien tuominen ollutkaan Tarukuninkaiden päämäärä, vaan klassikoiden tekeminen lähestyttävämmiksi. 

Nyt jos lähdetään saivartelun puolelle, niin lähestyttävyyden lisääminen kai on kaiken maailman valittujen palojenkin tarkoitus, mistä pääseekin pohtimaan tekstin "helpottamisen" tarkoituksenmukaisuutta. Koska klassikoissa usein klassikkomateriaalia on nimen  omaan esitystapa, ei juoni sinänsä, juonen referointi ja kerronnan yksinkertaistaminen syö alkuperäistä tavoitetta. Tästä osaan heittää montakin karmeaa esimerkkiä, kuten Moliéren Ihmisvihaajan "käännös" (paikkansapitävämpi sana lienee "pahoinpitely") vuodelta 2002 tai seitsemanveljesta.net, jossa muun muassa opetetaan muistamaan, missä järjestyksessä veljekset puhuvat missäkin kohtauksessa ja iloisesti ilmoitetaan, että sivuston avulla oppilas oppii asioita Seitsemästä veljeksestä ilman, että tarvitsee "yksin yrittää saada selkoa liki 150 vuotta vanhasta teoksesta". Tarukuninkaat tosin on astetta laadukkaampi teos tavoitellessaan myös oikeanlaista tunnelmaa ja upottaessaan toisinaan otteita alkuperäisestä näytelmästä tekstiin. En silti pysty mieltämään Tarukuninkaita kaunokirjallisuudeksi itsessään, vaan apuvälineeksi vaikkapa tutkimuksessa tai 5-7 -luokkalaisten opetuksessa.

Kirjojen takakansitekstien kirjoittaminen lienee oma taiteenlajinsa. Aina välillä tulee eteen takakansitekstejä, jotka saavat kohottelemaan kulmakarvoja tai pahimmillaan jättämään kirjan väliin. Tarukuninkaiden takakansiteksti ei mielestäni anna kovin mairittelevaa kuvaa maailmankirjallisuuden kahdesta klassikosta, joita se versioi. Ilmaisussa "tarinoiden [--] rinnalla kalpenevat rajuimmatkin action-pläjäykset" on turhan selittelevä sävy - aivan kuin Shakespearen tuotannolla ei olisi mitään arvoa sinänsä, vaan näytelmien arvo olisi sidottu siihen, mitä ne tekevät paremmin tämän päivän viihteeseen verrattuna (sillä viihteellisiä näen Shakespearen näytelmien ensisijaisesti olleen ilmestymisaikanaan).  

No, takakansitekstikin on osa teoksen markkinointia, ja tämä kai jatkaa samaa linjaa kuin monet klassikkojen takakansitekstit - yrittää oikeuttaa olemassaolonsa kirjoittamalla auki mahdollisia yhteyksiä lukijan arkeen. On hieman surkuhupaisaa, että juuri satoja vuosia luetut tekstit joutuvat nykyään selittelemään joka käänteessä olemassaoloaan. Ilmeisen sitkeässä pysyy se käsitys, että klassikot ovat jotakin, jonka hämärä kulttuurieliitti on päättänyt hyväksi - vaikka oikeasti teokset tietysti ovat hirveän tylsiä ja teennäisiä - ja sitten niitä on väkisin painettu vaikkei kukaan olisi niitä halunnut lukea, varmaan viety vastentahtoisille ihmisille kotiinkin asti kun kerran ovat käyneet kaupaksi. Jotkin tekoälyköt ovat tietysti ostaneet niitä vain hyllyään koristamaan yrittäen kuulua eliittiin. No juu, se kärjistyksistä. On totta, että kulttuurieliitti on vaikuttanut siihen, millainen kirjallisuus saa näkyvyyttä, mutta niin on vaikuttanut aika moni muukin asia. Klassikot ovat klassikoita, koska ne esimerkiksi käsittelevät universaaleja aiheita onnistuneesti tai ovat vaikuttaneet historian tai kirjallisuuden virtauksiin. Eivät siksi, että ne olisivat joka ikisessä suhteessa onnistuneempia kuin kaikki nykyiset taidemuodot.

Muistinvirkistys Tarukuninkaiden olemuksesta päättyi varsin arvattavaan lopputulokseen. Aion edelleen pitää sitä hyllyssäni mahdollisen tarpeen varalle, mutta lukukokemus ei itsessään ollut kovin säväyttävä. Jäi hieman sellainen tunne, että näytelmässä näyttelijänsuoritukselle jätetty tila oli jätetty myös proosasovitukseen - miten muutenkaan, ei Learille voi alkaa maneereja itse keksimään - mikä teki hahmoista hieman elottomia. Holmbergin teksti on ihan sujuvaa, ja teos kaiketi sopisi hyvin tutustuttamaan Shakespearen kieltä vieroksuvan lukijan aiheeseen. Itselleni se näyttäytyy lähinnä tietokirjana, ja tietokirjan käyttötarkoituksen vuoksi se hyllyyni jää.

---

Annina Holmberg 2006: Tarukuninkaat: Kuningas Lear - Macbeth
Perustuu Matti Rossin suomennoksiin. 
Helsinki. WSOY.
130s. 
Kansi: Tiina Makkonen

lauantai 25. kesäkuuta 2016

Judith Lennox: Taivaanranta tummuu

Vuonna 1909 nuori, varakas Richard Finborough näkee 20-vuotiaan Isabel Zealen rannalla. Naisen kauneudesta lumoutuneena hän haluaa tämän ehdottomasti vaimokseen. Isabel epäröi, sillä hänellä on surullinen salaisuus kannettavanaan. Pari avioituu silti ja saa kolme lasta - Philipin, Theon ja Saran. Perheeseen liittyy ensimmäisen maailmansodan jälkeen myös Richardin taistelutoverin tytär Ruby Chance. 
Taivaanranta tummuu kuvaa paitsi Euroopan sotaisaa kuohuntaa myös rakkauden iloa ja raastavuutta sekä eri sukupolvien vaikeutta ymmärtää toisiaan. 

Kirjahyllyni siivousprojekti etenee. Olen siirtynyt jo niin sanottuun seuraavaan tasoon, johon kuuluvat kirjat eivät olleet ensimmäisenä pois laitettavien listalla mutta tulevat hyvänä kakkosena, kun ilmiselvät tapaukset on hoidettu. Taivaanranta tummuu kuuluu juuri näihin. Olen kerran aiemmin lukenut teoksen, vuosia sitten sen vasta alehyllystä kiikutettuani. Koska mielikuvani kirjasta oli lähinnä "joku sellainen historiallinen romaani, ihan kiva kai", päätin vielä lukea sen kertaalleen läpi ennen pois viemistä. "Ihan kiva" oli aika ilmiselvä tulos toisellakin kierroksella.

Taivaanranta tummuu on ihan somaa historiallista fiktiota, joka pyrkii olemaan dramaattinen ja koskettava, mutta kompastuu siloiteltuun otteeseensa ja mielikuvituksettomuuteensa. Mielikuvituksettomuudella tarkoitan sitä, kun joskus kirjallisuudessa tulee eteen teoksia, jotka ikään kuin tuntuvat yrittävän tehdä kaiken "oikein" ja toistaa kaikki - hahmot, juonen, teeman, kielen - mahdollisimman samalla tavoin kuin muussakin samantyylisessä kirjallisuudessa tehdään. Kokonaisvaikutelma on se, ettei vahingossakaan haluta sanoa mitään, mitä joku muu ei olisi jo sanonut. Lukukokemuksena tällaiset kirjat voivat parhaimmillaan olla ihan siedettäviä kaltaiselleni viihdekirjallisuutta karttavalle lukijalle, jos esikuvana pidetty tyyli ei ole hirveimmästä päästä. Samalla ne kuitenkin aiheuttavat ikävät määrät älyllistä turhautumista. Kieli on parhaimmillaan kelpoisaa, huonoimmillaan auttamattoman latteaa.

Eteeni on osunut pelkästään viihteellisiä historiallisia romaaneja niin pitkässä putkessa, että täytyi oikein muistuttaa itseään siitä, etteivät historialliset romaanit ole oletusarvoisesti viihdekirjallisuutta. Onneksi. Taivaanranta tummuu vaikuttaa sentyyppiseltä teokselta, joka pyrkii olemaan syvämietteinen ja tarkkasilmäinen historiallinen romaani viihteellisen romaanin sijaan, mutta päätyy sovinnaiseksi ja astetta kunnianhimoisemmaksi viihteelliseksi teokseksi. Kerronta ei tunnu osaavan päättää, mitä oikein haluaa sanoa. Samanaikainen yritys sekä siloitella historiaa romanttiseksi ja eksoottiseksi ympäristöksi että kertoa aikakauden karuista puolista johtaa lopputulokseen, jossa kaikki on yhtä hattarapilveä ja sitten vähän angstataan perään kovin päälleliimatun oloisesti.  

Vaikka teos yrittää kertoa ihmissuhteista jotakin - ei tietenkään mitään omaperäistä - suhdesotkut ovat säännöllisesti tasoa saippuasarja, ja alkavat pitemmän päälle ärsyttää. Kun suhteellisen ennalta-arvattavat ihmissuhdekiemurat ovat pääasiallinen sisältö historiallisessa romaanissa, alkavat kiinnostuksen häivätkin haaleta neljänsadan sivun aikana. Juonta venytetään sisältämään pääasiassa erilaisia rakkaussuhteita melko keinotekoisinkin vedoin. Itse esimerkiksi koin häiritseväksi "romanttinen komedia -sattuman", jonka seurauksena jokaisen päähenkilön luokse suorastaan jonottaa kosijoita, eikä kukaan ole kuukautta pidempään ilman jonkinlaista suhdetta. Sama jatkuu vuosikymmenten ajan. 

Historiallinen näkökulma on monilta osin ihan uskottava, joskin hyvin Downton Abbey -tyylisesti: historialliset yksityiskohdat ovat paikoillaan ja lavastukset ovat upeita, joskin virheettömyydessään ja pintakiillossaan hieman elottomia ja kesyn normatiivisia.  Kertojanääni antaa aina hieman tönkösti tietoiskuja siitä, mitä maailmalla on menossa. Mieleen tulevat lähinnä oppikirjat, ja hahmojen kautta asioiden esittäminen jätetään turhan usein suosiolla sivuun. Hahmot eivät voi edes keskustella historiallisista tapahtumista ilman, että koko ajan kerronta täydentäisi faktoja. Jostain syystä koin tämän piirteen rasittavaksi: ettei mikään vain menisi ohi historiaa tuntemattomalta lukijaraukalta. Olisi ollut mielenkiintoisempaa, jos teoksessa olisi Päätalon tapaan tuotu tietoon vain ne asiat, jotka ovat hahmojen oman elämän kannalta merkittäviä ja heidän tiedossaan tai kiinnostuksensa kohteita eivätkä missään kollektiivisessa kertojan tietopankissa - jos haluan lukea Euroopan historian yleisteoksen, saatavilla on myös faktakirjallisuutta.

Hahmoja on selkeästi yritetty tehdä mahdollisimman monisärmäisiksi, mikä jopa muutamassa kääntessä onnistuu, onnahtelevasti tosin. Taivaanranta tummuu kuuluu myös siihen osaan kirjallisuutta, jonka keskeinen filosofia on "rumien/tavallisen näköisten ihmisten elämä ei ole kertomisen arvoinen" ja kaikki tärkeät henkilöt ovat siten toinen toistaan tyrmäävämpiä. Ilkeät ihmiset ovat oletusarvoisesti rumia tai mitäänsanomattomia ulkonäöltään, tai ehkäpä toisin päin - rumat ovat joko syntymäilkeitä sadisteja (joihin on helppo naiivisti henkilöidä kaikki maailman pahuus ilman, että tarvitsisi sen syvemmin luodata ihmisluontoa - alan ihmetellä, miksi kirjan aikakaudeksi on sitten väkisin valittu maailmansodat, jos kaikki aikakauden potentiaali hukataan järjestelmällisesti) tai tylsiä, ilman tosirakkautta jääviä keskivertoihmisiä. Tosirakkaudesta puheenollen, Taivaanranta tummuu esittää maailman, jossa on yksi (1) Oikea Tapa Elää Ja Olla Onnellinen™️: nuorena solmittu maagiseen ensisilmäyksellä heränneeseen tosirakkauteen perustuva avioliitto ja 1-3 lasta. Muu on teeskentelyä, harhailua, pelkuruutta tai mielenvikaisuutta. Tai ehkäpä, koska kirja ei kerro minkäänlaisista muista onnellisista lopuista, oletan, että nekin olivat liian tylsiä, merkityksettömiä tai epänormatiivisia kerrottaviksi. Harmi, sillä ne olisivat kiinnostaneet kiiltokuvahahmoja enemmän. 

Kierrätyskirjahylly saa uutta täytettä tästä kirjasta ja samalla luovun suosiolla ajatuksesta, että koskaan enää lukisin mitään Lennoxilta. Tämä lienee varsinainen herkku viihdekirjallisuudesta pitäville, koska kieli ja kerronta eivät ole suoranaisen surkeita eikä juonessa ole juuri aukkoja - ellei laske hahmojen kaavamaista käytöstä, mutta se taitaa kuulua lajityyppiin. Eläkööt joku toinen Finboroughin perheen vaiheiden mukana ja saakoot siitä enemmän säväreitä.

---

Judith Lennox 2008/2009: Taivaanranta tummuu
Helsinki. WSOY. 
Suom. Hanna Tarkka
439s.
Kansi: Kirsikka Mänty

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Jonathan Stroud: Golemin silmä

Kaksi vuotta sitten Nathaniel, maagikon nuori oppipoika, päihitti julman maagikko Simon Lovelacen. Nyt 14-vuotias Nathaniel on kipuamassa kovaa vauhtia korkeammalle maagikoiden maailmassa. Pääministeri on valtuuttanut hänet kukistamaan vastarintaliikkeen, joka yrittää kansannousun avulla kaataa maagikoiden valtakunnan. 
Vastarintaliikkeen toimintaa tarkkaillaan voimakastahtoisen tytön, Kittyn, näkökulmasta. Monen turhan yrityksen jälkeen Nathanielin on nieltävä ylpeytensä ja kutsuttava avukseen vanha tuttavansa Bartimeus, 5000 vuotta vanha dzinni.  
Tilanne muuttuu hengenvaaralliseksi kun voimakas maaginen olento, golem, saattaa koko Lontoon sekasorron valtaan. Nathanielin ja Bartimeuksen on pystyttävä löytämään golemin voimanlähde. 

Trilogian toisessa osassa tapahtumiin tulee paljon lisää kerroksia ja  kierroksia. Muistelen aikoinani pitäneeni trilogian ensimmäistä osaa Samarkandin amulettia hyvänä kirjana, mutta tykästyneeni Golemin silmään vielä enemmän - siinä kun tapahtumat ovat paljon vähemmän suoraviivaisia ja monien liikkuvien osien suhteutuminen toisiinsa esitetään eri hahmojen näkökulmien kautta. Kun sanon "monien", en suinkaan tarkoita mitään Martinin A Song of Ice and Firen tyyppistä valtavaa rakennelmaa, vaan muutamaa keskeistä juonta yhden sijaan. Golemin silmässä risteävät juonet on kuitenkin rakennettu huolellisemmin kuin nuortenkirjallisuudessa yleensä, mikä tekee koko teoksesta heti astetta laadukkaamman.

Golemin silmässä aloin myös pistämään merkille, kuinka sarjan maailmaa väritetään varsin kiinnostavilla, todellisilla ilmiöillä, kuten propagandaviihteellä ja yhteiskuntaluokkien välisen dynamiikan moninaisten sävyjen avaamisella, vaikka kummassakin pysytään melko pinnallisella tasolla. Jo niiden läsnäolo on varsin kummallista fantasiakirjallisuudessa, ainakin ennen dystopiavillitystä kirjoitettujen kirjojen joukossa. Sarjassa oli alkujaan jo jonkinlaista yhteiskunnallista otetta, mutta joko yhteiskunnan kokonaiskuva oli kypsynyt tämän toisen osan aikana tai sitten ensimmäisessä osassa oli panostettu seikkailullisuuteen ja vetävyyteen uuden lukijakunnan koukuttamiseksi. Ehkäpä juuri lukijan kiinnostuksene luottaen Golemin silmä rönsyilee enemmän ja se näkyy myös sivumäärässä. Se ei kuitenkaan ole lainkaan Samarkandin amulettia raskaampaa luettavaa. Pikemminkin sivujuonet tuovat mukavaa syvyyttä maailmaan ja ehkäpä juuri siksi trilogian seuraava ja viimeinen osa tuntui aikoinaan ensimmäisellä lukukerralla niin hurjan jännittävältä: Golemin silmä oli pedannut hyvän tilanteen grand finalille, jonka lopputulos todella kiinnosti.

Bartimeus-triloga sijoittuu vaihtoehtohistorialliseen todellisuuteen, mikä on toteutettu varsin kiinnostavasti. Tavallisen nuortenkirjatyyppisen "muuten sama maailma, mutta tää niinku osais taikoa" -vaihtoehtohistorian sijaan asiat on vinksautettu kunnolla eri raiteelle. Aikakausi lienee 1900-luku, jossa brittiläinen imperiumi on edelleen erittäin paljon voimissaan ja maagikoiden hallitsema. Imperiumin keskeisimmät sotatoimet ovat Pohjois-Amerikan mantereella, jossa käydään verisiä taisteluita aiheesta siirtomaa vai ei. Erityisen virkistävää - ja ensimmäisellä lukukerralla hämmentävää - oli se, kuinka brittiläisen imperiumin vuosisataisena perivihollisena ei esitellä Ranskaa, vaan Tsekki. Golemin silmä nimenäkin viittaa tähän yhteyteen ja teoksessa seikkaillaan myös Prahassa, jonka olemusta vuosisataisena ja rapistuneena maagikkojen kaupunkina on kuvailtu erittäin tunnelmallisesti. Kun mukaan heitetään vielä satiirisia elementtejä ja dystopiajuonteita, kokonaisuus alkaa olla sisällöllisesti ihan kiinnostavaa näin teini-iän jälkeenkin.

Kirjassa on silti vielä ne teinit puolensa. Olen ehkä päässyt hieman nostalgiasokeudestani sitten sarjan ensimmäisen osan, mutta Golemin silmästä bongasin vielä enemmän rikoksia, joita en varmasti katsoisi hyvällä, jos nyt lukisin sarjaa ensimmäistä kertaa. Ja puhun nyt siis selvistä aukoista juonessa. Bartimeuksen "pakko" olla jälleen paljastamatta Nathanielin nimeä kenellekään oli suoraan sanottuna äärimmäisen heikosti perusteltu. Sikäli koko teoksen perusasetelma kääntyi aika keinotekoiseksi tilanteeksi, mikä on kieltämättä seikkailullisen viihteen vuosisatainen helmasynti, mutta silti aina yhtä ärsyttävää. Keinotekoisuuden tulokset, Bartimeuksen ja Nathanielin seikkailut, olivat toki viihdyttäv. Hahmojen vuorovaikutuksen kökköyttä tosin oli havaittavissa tässäkin teoksessa, mutta paljon vaatimattomammassa mittakaavassa kuin genren teoksissa tavallisesti. Huomasin myös järkytyksekseni, että ensimmäisellä kerroilla olin lukenut teosta suhteellisen sokeasti. Tapahtumien taustalla toimiva salaliitto paljastetaan vasta sarjan kolmannen osan lopussa, mutta se on jo Golemin silmän alusta asti hahmojen riesana. Ensimmäisellä lukukerralla salaliiton jäsenet tulivat minulle aivan täysin puun takaa vasta silloin viimeisessä osassa, mutta nyt huomasin, että jo tässä toisessa osassa vinkit ovat niin selkeitä kuin suinkin voi olla ilman, että suoraan kirjoittaa asiaa auki. Tähän ei voi todeta muuta kuin että positiivista huomata sisälukutaitoni kehittyneen.

Kaikesta huolimatta pysyn edelleen kannassani: Bartimeus-trilogia on yksi parhaista nuorten fantasiasarjoista, joita olen koskaan lukenut. Muistan kuinka teini-itseäni miellytti erityisesti pakkoromanssin puute siitäkin huolimatta, että kolmesta päähenkilöstä yksi on nainen ja  kaksi miespuoleisia (sikäli kuin henkiolennoilla on suoranaista sukupuolta - sekin oli muuten yksi vaivaamaan jäävä asia, sillä hengillä ei ole mitään järkeä tai tarvetta olla yhtään mitään sukupuolta. Miksi siis Bartimeus siis on nimetty maskuliinimuotoisella nimellä? Koska olen lukenut sarjan loppuun asti ennenkin, tiedän yhden asian varmasti: en saa koskaan tietää). Sarjan maailman vaihtoehtohistorialliset ja satiiriset sivumaut sekä sujuva toiminta tekevät kokonaisuudesta vielä yhden tason parempaa. Eteenpäin siis kohti Ptolemaioksen porttia

Bartimeus-trilogia:
Samarkandin amuletti
Golemin silmä
Ptolemaioksen portti

---

Jonathan Stroud 2004/2005: Golemin silmä.
Suom. Mika Kivimäki
Helsinki. Tammi. 
707s.


keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Susanna Clarke: The Ladies of Grace Adieu and other stories

Faerie is never as far away as you think. Sometimes you find you have crossed an invisible line and must cope, as best you can, with petulant princesses, vengeful owls, ladies who pass their time embroidering terrible fates or with endless paths in deep, dark woods and houses that never appear the same way twice. The heroines and heroes bedevilled by such problems in these fairy tales include a conceited Regency clergyman, an eighteenth century Jewish doctor and Mary, Queen of Scots, as well as two characters from Jonathan Strange & Mr Norrell: Strange himself and the Raven King. 

Olen jälleen tehnyt taustatyöni huonosti, paremmin sanottuna en lainkaan. Clarken esikoisromaani Jonathan Strange & herra Norrell teki minuun suuren vaikutuksen ja on yksi parhaita koskaan lukemiani romaaneja. Siitä huolimatta sain vasta nyt tietää, että Clarke oli julkaissut heti kyseisen romaanin perään kokoelman samaan maailmaan sijoittuvia novelleja. Tietolähteeni erittäin ystävällisesti lainasi minulle The Ladies of Grace Adieun ja siten pääsin hämmästelemään aivan uutta nurkkaa tästä fantasiamaailmasta.

Uskomatonta mutta totta, Clarke on jälleen ylittänyt itsensä. Aivan kuin Strangen & Norrellin yrjöjen aikainen kieli - joka soljuu edelleen yhtä taitavana Grace Adieussa - ei olisi ollut tarpeeksi vaikuttavaa, on novelli The Lickerish Hill kirjoitettu huimalla 1600-luvun englannin kirjoitusasulla. (Grace Adieutahan ei ole suomennettu, mutta valtava haaste tämä suomentajalle kyllä olisi. Varmasti onnistuisi, ei siinä, mutta noinkohan perienglantilaisesta tunnelmasta jäisi jotakin matkalle. Strangessa & Norrellissa ei niinkään jäänyt, mutta toisaalta 1800-luvulla kieli oli huomattavasti lähempänä nykyenglantia kuin 1600-luvun kieli.) Tunnelma muotoutuu kuin huomaamatta aivan eri tavalla vahvaksi, kun tarina on kerrottu tapahtuma-aikana käytetyn kielen avulla. Sivuhuomiona tämä on juuri ongelma suurimmassa osassa historiallisia romaaneja tai vaihtoehtohistorioita, joita olen lukenut: hahmojen käytös ja puhe on kuin 2000-luvulta, vaikka tapahtumat sijoittuisivat kauaskin menneisyyteen. Onneksi on Clarke näyttämässä, kuinka asiat tehdään oikein.

Eikä Clarken taito jää kielelliseen ilmaisuun. Eri tekstilajien ja kerronnallisten rakenteiden - kaikki toki klassisia sellaisia - hallintaa on mahdollista esitellä novellimuodossa paljon tehokkaammin ja mykistävämmin kuin romaanissa. Grace Adieu sisältää muun muassa kansantarun, sadun, kirjeromaanityyppisen kertomuksen sekä legendan. Kiinnostavaa on myös, että teoksen niminovelli, The Ladies of Grace Adieu - jossa myös Jonathan Strange esiintyy - on kirjoitettu ennen Strangea & Norrellia. Kyse ei siis suinkaan ole suositun romaanin "tilkkeestä" tai "jatkeesta", vaan eri vaiheessa luoduista laajennuksista. Osa novelleista on myös julkaistu erinäisissä yhteyksissä aiemmin. Minkä tahansa tarinan voisi  lukea erillään tietämättä mitään Clarken luomasta fantasiamaailmasta, ja se toimisi yhtä hyvin.

Varsin sopivasti luin Grace Adieun juuri sen jälkeen, kun olin vihdoin saanut käsiini Strangesta & Norrellista tehdyn televisiosarjan, jota ensiesitettiin aika tarkalleen vuosi sitten. Sarjakin oli ihan toimiva käännös, mutta hieman Clarken alkuperäisteoksen syvyyttä olisi tuonut mukavan lisän - ja ollut informatiivisempi myös niille katsojille, jotka eivät ole alkuperäistä romaania lukeneet. Lisäksi teoksen omaleimaisuutta oli hieman siivottu pois näkyviltä, mikä kai toimi televisiosarjassa ihan järkevästi sekin. Sarja oli ihan mukavaa katseltavaa, mutta kyllä Clarken kerronta on ihan omaa luokkaansa. Siitä muistutti viimeistään Grace Adieu.

The Ladies of Grace Adieu oli vaikuttava ja mukavakin sukellus takaisin yhden suosikkiromaanini maailmaan. Varsin harvinaisena tapahtumana lisään Grace Adieun hankittavien kirjojen listalle. Vaikka yritän parhaillani karsia kirjoja hyllystäni, Clarken teoksia siellä ei koskaan voi olla liikaa. 

---

Susanna Clarke 2006/2007: The Ladies of Grace Adieu and other stories
Bloomsbury. Lontoo. 
235s.
Kansi: Petra Borner
Kuvitus: Charles Vess