Pirjo Manninen: Pihlajan oksassa paperilyhty



Tällaista voi tapahtua vain Pirjo Mannisen romaanissa!
Tämä on aurinkoinen tarina Mirandasta ja Johanneksesta, kuumista kesäpäivistä, elokuun illasta jona Miranda ripusti pihlajan oksaan paperilyhdyn.
Hilpeä, lämmin ja vähän haikeakin tarina - rakkauskertomus, mutta virkistävän erilainen.


Tällä kertaa peruste sille, että kirja lähti mukaan kierrätyskirjahyllystä, oli kirjailijan täysin tuntematon nimi. Mieleni muttuu jatkuvasti sen suhteen, otanko mukaani vain tutulta kuulostavien kotimaisten kirjailijoiden teoksia, vai sittenkin sellaisten kotimaisten kirjailijoiden, joista en ole kuullutkaan. Nimi toi mieleen Hoffmanin Lyhtyjen yön ja ehkäpä sen mukana tuli aavistus viihteellisestä sisällöstä. Viihteelliseksi teos osoittautuikin, mutta ei karmeimmalla mahdollisella tavalla. Kuvaus "virkistävän erilainen" saattaa olla hieman yliarviointia, mutta ainakin jossain määrin omalaatuinen tunnelma Pihlajan oksassa paperilyhdyllä on. 

Voisin kuvailla teosta yleisluonnehdinnalla sympaattinen. Miljöö on sympaattinen ja nuhjuinen, kuten myös hahmot, kerronta sekä juoni. Sympaattisuus lienee jäljitettävissä hieman kömpelöön, arkiseen kieleen ja tapahtumiin, keskiluokkaiseen kesäidylliin ja karikatyyrihahmoihin, jotka eivät kuitenkaan ole niin kiiltäväpintaisia ja muovisia kuin voisivat olla. Juonen suunnattomuus on tavallaan ihan viehättävää, ja aika varmasti junan lailla etenevä draaman kaari olisi ollut pitkästyttävämpi. Erityisen mukavan silauksen tarinamaailmaan teki arkisuus, joka on usein siivottu vastaavista teoksista pitkälti pois.

Luettavanani oli versio, josta puuttuivat kansiliepeet kokonaan, ja sikäli minulla ei ollut mitään aavistusta teoksen sisällöstä ennen kirja oli jo hyllyssä odottamassa lukemista. Tein hieman tutkimuksia saadakseni jonkinlaisen ennakkovaikutelman. Sana "rakkauskertomus" nosti kieltämättä hieman karvoja pystyyn, sillä mieleeni piirtyi heti tusinaromanssi kaikkine latteuksineen. Loppujen lopuksi kirjan maailman nuhjuisuus ja kömpelyys värittivät romanssiakin, mikä teki siitä miltei siedettävän. Kliseitä ja suoranaisia tönkköyksiäkin oli silti lipsahtanut mukaan. 

Oli hieman osoittelevaa, että kaikki puolitutut heti ensivilkaisulla olettivat parin olevan naimisissa, vaikka romanssi oli vasta henkisellä tasolla ja osapuolien välillä toistakymmentä vuotta ikäeroa. Lisäksi - tämä lienee rakkaustarinoissa ymmärrettävämpää kuin romaanien ystävyyssuhteissa, missä yhteydessä samaa kuviota käytetään kumman usein - hahmot lähentyvät ilman mitään suoranaista syytä, ilman mitään yhteistä kiinnostuksenkohteissa, arvoissa tai luonteessa. En ole aivan päässyt selville, syntyykö kestäviä ihmissuhteita todella joissakin piireissä siten vai onko se vain naiivia toiveajattelua ja/tai juonijohtoista, tarkoituksenhakuisuudessaan kömpelöä kirjoittamista.

Vaikka ihan mukava perusmeininki teoksessa onkin, en silti oikein tuntenut sitä omakseni. Ehkäpä syy on mieltymyksestäni psykologisesti moniulotteisiin hahmoihin, joita kirjassa ei ollut edes lähdetty tavoittelemaan. Sikäli hahmojen rakenteminen yhden luonteenpiirteen ympärille mitä ilmeisimmin on tietoinen valinta, ei siitä sen enempää. Se kuitenkin sai välillä lukea huiskimaan sivuja eteenpäin pikavauhtia ja puolihuolimattomasti, etenkin vuorovaikutustilanteissa. Tietty maanläheisyys ja omassa kuplassa tiiviisti elely oli toisaalta nimenomaan kirjan tunnelman perusta, mutta toisaalta se toi mukanaan suoranaisen tyhjyyden: asianlaidat otetaan teoksessa annettuna, ja lopputulemana teos on pääsääntöiseti pelkkää fiilistelyä ilman sisältöä. Teoksessa on muutama maltillinen yritelmä sanoa jostakin jotakin, mutta nekin jäävät aika lailla sivuosaan. 

Kokonaiskuva teoksesta on pikkuporvarillinen kesäidylli 70-luvun Suomessa. Maisemat ovat kauniita, huvila on romanttinen ja tietysti järven rannalla. On kesäretkiä, hyviä aterioita ja paljon luontoa, illanvietoissa saunotaan ja grillataan. Sen lisäksi on myös nuhjuisia hahmoja, joiden arkisuus taittaa pahinta terää karikatyyriolemukselta. Verkkaisuus luo ihan sievän taustatunnelman, mutta muuten mitään sanottavaa Pihlajan oksassa paperilyhdyllä ei oikeastaan ole. Viihdekirjallisuuden malliyksilö, siis.

--- 

Pirjo Manninen 1974: Pihlajan oksassa paperilyhty
Helsinki. Kirjayhtymä. 
238s.

Kommentit

Viikon luetuimmat