keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Amélie Nothomb: Vaitelias naapuri

Kun takana on kuusikymmentäviisi vuotta kohteliaisuutta, sille ei enää pysty viittaamaan kintaalla - vai pystyykö? Mitä piileekään sivistyneen kuoremme alla... 
Vaitelias naapuri on nerokas pieni taideteos, huumorintäyteinen ja pureva kertomus minän rajoista ja itsensä tuntemisesta, avioparista jonka eläkepäivien idyllin naapurit rikkovat. 

Jälleen osui eteen kierrätyskirjahyllystä astetta kiinnostavamman oloinen teos. En ollut kuullut Nothombista aiemmin, ja teoksen kuvaaminen omituiseksi oli omiaan valpastuttamaan lukuinnostukseni. Näennäisen yksinkertainen konsepti lupaili hyvää - ainakaan ei olisi kyse kirjasta, joka on pakattu täyteen ylidramaattisia juonenkäänteitä vain siksi, ettei kirjoittaja keksinyt, miten muuten lukijan kiinnostuksen saisi pidettyä yllä. Pienieleisyys on taitolaji, joka herättää kunnioitusta ja joka on yhteinen tekijä suosikkiteoksissani. 

Asetelma osoittautui kiinnostavaksi; Vaitelias naapuri käsittelee paitsi kohteliaisuutta ja henkilökohtaisten rajojen asettamista myös elämän tarkoitusta ja laatua sekä syvästi ahdistuneen ihmisen mieltä. Tutkielmana se on varsin kiinnostava, ja tunnistin sieltä paljon teemoja, joita olen itsekin paljon pohtinut. Näitä aiheita ovat esimerkiksi se, missä menee itsesuojelun ja epäkohteliaisuuden raja. Päähenkilö haluaa vain olla rauhassa vaimoinensa, mihin voin näin kotona ja omissa oloissani viihtyvänä varsin vahvasti samastua. Tarinan voi myös lukea symbolisena, joka on varsin kiinnostava taso sekin - kummankin teoksen pariskunnista voisi lukea yhden mielen kääntöpuolina. Psykologisia teemoja on käsitelty tarpeeksi uskottavasti, jotta hämmennystä ja epäuskoa ei synny. 

En kaikesta tästä huolimatta vaikuttunut aivan niin paljon teoksesta kuin olisin ehkä halunnut. Kerronnasta puuttui tietty terävyys, ja kokonaisuus jäi tekstin tasolla valjummaksi kuin olisin toivonut. Kieltämättä hahmot ja asetelmat ovat miellyttävän omalaatuisia ja maailma ehyt. Tunnelmakin oli melko vahva ja rakennettu hyvin. Kyse ei ollut niinkään kertomuksen sisällöstä, sillä se kuvasi varsin kauniitakin asioita ja hetkiä sekä oli monella tavoin tarkkasilmäinen. Vaikka monia osa-alueita käsiteltiin varsin hyvin, minulle jäi silti hieman vieraantunut olo. En aina pitänyt tekstin kertojasta ja tavasta esittää asioita. Esitystavasta puuttui ajoittain tietty herkkyys, vaikka se ihastuttavia ja varsin osuvia kielikuvia välillä onnistuikin maalaamaan. Kerronta ei ollut suoranaisen huonoa, mutta se oli miltei tylyllä tavalla asenteellinen muutamissa ilmauksissaan. 

Ehkäpä kyse on sitten jonkinlaisesta kulttuurierosta: minusta on melko vastenmielistä viitata vaikeasti ylipainoiseen, vammaiseen henkilöön nimellä "kysta" ja kuvailla toistuvasti hänen raajojaan "lonkeroiksi" - vaikka teos kuinka hakisi kuvailulla epätodellista tunnelmaa, hirviömäisyyden yhdistäminen ylipainoon onnistui jo vuosisatoja sitten, eikä se sikäli ole millään mittapuulla tuore tai oivaltava näkökulma edes taiteen nimissä. (Erityisen kummalliselta luonnehdinta kuulostaa kohteliaaksi ja lempeäksi rakennetun päähenkilön tajunnasta pulpahtaneena.) Yhtä käytetty kuvio on myös lapsen viattomuuden korostaminen vastaparina groteskille ulkonäölle. Olen entistä taipuvaisempi tulkitsemaan teosta symbolisesti, jolloin hahmo edustaisi onnettoman, henkisesti haavoittuneen ja elämäänsä kyllästyneen ihmisen sisintä ja liioiteltu ilmiasu toimisi vertauskuvana. Yhtä kaikki, "sen jonkin" puuttumisesta kertoo osaltaan se, että Vaiteliaassa naapurissa oli monia henkilökohtaisesti puhuttelevia aiheita, mutta ne eivät silti onnistuneet suoranaisesti koskettamaan, lähinnä vain herättämään ajatuksia ja tunnistamisen kokemuksia. 

Olen varsin tyytyväinen, että tulin lukeneeksi Nothombin teoksen, mutta aivan tarpeeksi maukas se ei ollut, jotta hyllyssäni olisi sille tilaa jatkossa. En kuitenkaan vielä sulje pois mahdollisuutta, että joskus lukisin vielä Nothombia. Vaiteliaassa naapurissa oli monenlaista potentiaalia. 


---

Amélie Nothomb1995/2001: Vaitelias naapuri
Suom. Annikki Suni
Helsinki. Otava. 
205s.
Kansi: Katja Alanen

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Diane Chamberlain: Liekkien varjo

Laurel Lockwoodin elämää on hallinnut kaksi hyvin erilaista veljestä. Jamie on tuonut hänelle avioliiton ja lapset. Marcusin kanssa hän on hukuttanut murheensa alkoholiin ja sen seurauksena menettänyt Andy-poikansa huoltajuuden joksikin aikaa. 
Laurel suhtautuu suojelevasti 15-vuotiaaseen Andyyn, joka kärsii FAS-syndroomasta. Hän kuitenkin uskaltautuu päästämään tämän yöleirille, jossa kaikkien kauhuksi syttyy tulipalo. Toisia nuoria pelastaneesta Andysta tulee ensin sankari, mutta pian tilanne muuttuu. Kun paloa aletaan epäillä tuhopoltoksi, katseet kääntyvät Andyyn, ja Laurel joutuu miettimään, kuinka hyvin hän oikein tuntee poikansa. Liekkien varjo on myötätuntoinen romaani ihmisistä, jotka joutuvat kohtaamaan omien puutteellisuuksiensa seuraukset. 


Päädyin uusintalukemaan Liekkien varjon osana kirjahyllyni siivousoperaatiota. Tarkoituksenani on lukea kaikki lukemattomana hyllyssäni odottavat kirjat sekä sellaiset jo luetut kirjat, joista en ole varma, haluanko niitä pitää. Tarkoituksena on tylysti viedä pois kaikki "ihan kivat" tai suoranaisen huonot kirjat ja säilyttää vain sellaiset, joilla on aidosti uudelleenlukuarvoa. Useamman vuoden takainen heräteostos Liekkien varjo on siten yksi näistä pudotusuhan alle joutuneista teoksista. Olin sen lukenut vuosia sitten sen hankittuani, mutta uusi lukukerta varmisti sen kuuluvan jonkun toisen hyllyyn. 

Liekkien varjo alkaa varsin arkisilla tapahtumilla ja ihan suhteellisen uskottavilla hahmoilla; kuvaus ei ole mitään erityisen loisteliasta, mutta ei toisaalta järjettömän huonoakaan. Sellaista lukuromaanimeininkiä, jossa tarkoitus on ensisijaisesti, että sivut kääntyvät. Keskeisenä juonena pidetään erilaisia ihmissuhdesotkuja, elämän kolhuista selviämistä ja - koska tällaisessa ei selkeästi ole tarpeeksi - yhtä kasuaalia murhapolttoa lievedraamoineen. Hahmoihin ei erityisesti kiinny, sillä juoni kuljettaa heitä aina kesysti odotettuun suuntaan ja monet sivuhahmot on jätetty varsin pelkistetyiksi.

Loppua kohti alkavat melodraamakäänteet ottaa kierroksia. Edelleenkään mikään ei tule yllätyksenä - suuri käännekin on pedattu niin hartaasti näyttämään toiselta, että sen paljastuminen ei erityisemmin yllätä. Teoksen suurimmaksi kompastukseksi muodostuu se, kuinka täyteen draamaa ja ongelmia hahmojen elämä on ahdettu. Tai ehkä elän vain harvinaisen vahvasti omassa kuplassani, sillä en tunne ketään masennuksesta ja alkoholismista selvinnyttä, miehensä dramaattista ja ennenaikaista kuolemaa surevaa, vuosikymmenien kolmiodraamassa elänyttä (lievästi) kehitysvammaisen lapsen yksinhuoltajaa, jonka mainittu lapsi on syytettynä tuhopoltosta ja murhasta ja joka ei oikeusjutun kanssa kamppaillessaan huomaa, että vanhempi lapsi, joka on perinyt isänsä maagisen superempatiakyvyn, on salasuhteessa kolmikymppisen miehen kanssa. Kuvioon kuuluu myös pettämisiä ja aviottomia lapsia (kyllä, monikossa). Enää tarvitaan hirmumyrsky, ja soppa on tarjoilukunnossa. Ihan varmasti on ihmisiä, joille vastoinkäymiset ja ongelmatilanteet kertyvät ja totuus on tarua ihmeellisempää, mutta kirjallisuudessa vähemmän tapaa tyypillisesti olla enemmän. Jos se vähemmän ei riitä tekemään kirjasta mielenkiintoista, on vika kirjoittajassa.

Mukaan oli lipsahtanut myös muutama varsin hämmentävä yksityiskohta, jotka vähentävät kokonaisuuden huoliteltua ilmettä. Yksi hahmoista esimerkiksi toimii (vapaapalokunnassa) palomiehenä, vaikka hänellä on suljetun paikan kammo ja työn suorittaminen saa aikaan paniikkikohtauksia. Palokuntalaiset tyytyvät piikittelemään sen sijaan, että joku asianomaisista ymmärtäisi suositella alanvaihtoa ihan jo turvallisuussyistä. En myöskään tiennyt, että alkoholismi taittuu noin kuukaudessa, jos vieroitukseen asti selviää, ja sen jälkeen asia ei vaikuta enää millään tavalla ihmisen elämään. Paitsi jos on sattunut synnyttämään FAS-lapsen - silloin saattaa joskus tuntea hivenen syyllisyyttä. Hieman ironisesti yksi kirjan keskeisistä teemoista on ainakin lopun opettavaisen dialogin perusteella se, kuinka menneisyyden virheet, ongelmat ja traumat seuraavat koko elämän ajan tavalla tai toisella. 

Muistan pitäneeni ensimmäisellä lukukerralla kirjaa juurikin enempiä tunteita herättämättömän ok:na, mutta nyt osaan luokitella Liekkien varjon hieman tarkemmin "jonkin verran huonoja piirteitä, muttei juuri hyviä" -kategoriaan. Joku viihdekirjallisuusorientoituneempi varmasti saa tästä mainion lukukokemuksen, jos sen sattuu sopivasti kierrätyskirjahyllystä jäljiltäni poimimaan. 

---

Diane Chamberlain 2008/2009: Liekkien varjo
Suom. Pirkko Biström
WSOY. Helsinki.
523s.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Kalle Päätalo: Myrsky Koillismaassa

Kalle Päätalon Koillismaa-sarjan kolmas osa alkaa talvisodasta ja päättyy jatkosodan loppuun, jolloin eräs vaihe Koillismaan kohtaloissa on mennyt umpeen. 
Kuvaus käsittelee seudun väestön asennetta vankeihin, toisaalta nuoren naisväen suhteita kohteliaisiin ja komearyhtisiin vankileirin piiskureihin. Sodan loppuvaiheet eletään romaanissa Järvenkylässä. Venäläisistä tulee liittolaisia, saksalaisista vihamiehiä. Asukkaiden edessä on toinen evakkoon lähtö. 

Sotakirjallisuus on pitkän aikaa ollut keskeinen osa kotimaista kirjallisuutta. Sota-aihetta onkin vaikea vältellä, mikäli aikoo sijoittaa kirjansa 1900-luvun Suomeen. Päätalon Koillismaa-sarjan sotakuvaus kuuluukin siihen sotakirjallisuuden polveen, jossa äänessä olivat sodan kokeneet kirjailijat - yleensä miehet - ja sotakuvauksessa pyrittiin realistisuuteen. Sittemmin 2000-luvulla erilaiset "vastaankirjoittamiset" ovat tuoneet sodasta esiin myös esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen näkökulmia ja sodasta kirjoittavat sukupolvet, jotka eivät ole sota-aikaa eläneet itse. 

Ehkäpä juuri sotakuvauksen vuoksi Myrsky Koillismaassa on ollut tähän asti sarjan raskainta luettavaa. Poikkeustila ei jostain syystä tenhoa niin vahvasti kuin arki. On varsin mahdollista, että syynä on teoksen historiallisesti merkittävä ajanjakso, jonka olosuhteista on eri yhteyksissä kuullut jo paljonkin. Samanaikainen tuttuuden ja vierauden kiehtova yhdistelmä, josta mainitsin Selkosen kansan yhteydessä, ei oikein toiminut enää. Syynä lienee se, että sotatila on historianopetuksen, dokumenttien ja muun tiedon kautta paljon tutumpi ympäristö. Teoksessa etenemään kannustivat enää pääasiassa hahmot ja heidän kohtalonsa. 

Teoksen puoleenväliin mennessä on talvisota takana, ja hahmot palaavat evakosta tai rintamalta huojentuneina. Itse en ollut aivan niin huojentunut, koska ensinnäkin tunsin historiaa sen verran, että tiesin sodan olevan kaukana lopusta - erityisesti Lapissa. Toisekseen tuleva jatko rintamakuvaukselle ei suoranaisesti motivoinut minua jatkamaan ja samaan syssyyn sattuneen opiskelusuman vuoksi jälkipuolisko sai odotella lukijan palaamista viikkokausia. Silloinkin lyhyiden lukupyrähdysten etenemistä kampitti se, että hahmojen - päämotivaationi - toiminta oli erikoisolosuhteiden sallimana välillä tuskastuttavan kevyesti poukkoilevaa. Oli monenlaista väärinymmärrystä huonojen yhteyksien ja jopa ällistyttävän sattuman vuoksi, mitkä eivät oikein juonenkäänteinä napanneet.

Ongelmista huolimatta rämmin urheasti kirjan loppupuolelle saakka, jossa jälleen alkoivat sivut kääntyä vikkelämmin. Sodan aikana kärsittiin monenlaisia tappioita - osa odotettuja, osa täysin puskista rämähtäviä - ja viimeisten lukujen aikana alkoi tekstistä huokumaan valtava toivottomuus. Inhimillinen kärsimys tuli lopulta aivan iholle, etenkin kun hahmojen elämää oli seurannut siinä vaiheessa jo liki kolmen kirjan eli yli tuhannen sivun verran. Loppupuolella alkoi tuntui myös, että olin oppinut jotakin uutta siitä, miksi sotien merkitys on muodostunut sellaiseksi kuin se nykykulttuurissa on - mitä korostetaan ja miksi, ja mitä ei haluta ajatella saati muistaa. Vaikka osittain tiesinkin asian jo ennalta, koin ymmärrykseni laajenneen aivan uudelle tasolle. Taidan olla sitä mieltä, että vastaavanlaisen ymmärryksen synty on sotakirjallisuuden lukemisen paras mahdollinen lopputulos. 

Olin odottanut tästä osasta sarjan raskainta, ja uskallan arvata sen sellainen olleenkin. Varsin ymmärrettävästi juuri tämän teoksen kuvaama aika lienee ollut raskainta myös kirjan henkilöille. Nimittäin jos kuvittelee, että Martinin Tulen ja jään laulussa hahmoja kuolee koruttomasti ja odottamattomasti, ei selvästi ole lukenut tätä osaa Koillismaa-sarjasta. Myrskyn Koillismaassa rinnalla Tulen ja jään laulu on ylidramatisoitua ja juonikilpien kanssa läpinäkyvästi kikkailevaa iltapäiväviihdettä (jota rehellisyyden nimissä sarja paikoin, etenkin televisiossa, on ihan ilman vertailuakin). Tämän varsin naurettavasti kehitellyn vertauksen jälkeen en voi kuin todeta, että olen jälleen saanut Koillismaa-lukufiilikseni kohennettua ja on aika siirtyä seuraavaan osaan, joka käsittelee sodan jälkeistä jälleenrakennusta. Kutittelee lukuhermoissa mukavasti, kun tietää seuraavansa pian taas sopivan yksitoikkoista ja arkista tekstin ja tapahtumien polveilua. 

Koillismaa-sarja: 
Koillismaa
Selkosen kansaa
Myrsky Koillismaassa
Myrskyn jälkeen
Mustan lumen talvi
---

Kalle Päätalo 1963/1973: Koillismaa: Myrsky Koillismaassa
Jyväskylä. Gummerus. 
640s.
Kansi: Onni Vuori

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Juha Jokela: Mobile Horror & Esitystalous

Mobile Horrorin kuva it-alan infernosta on puhutteleva. Jokela on taitavasti yhdistänyt farssin napakan ajoituksen ja tunnistettavat henkilöhahmot. Tämä on näkynyt näytelmän suosiossa: se on ollut vuoden kohutuin ja puhutuin teatteritapaus. 
Juha Jokelan Esitystalous on kirjana enemmän kuin paperille painettu hittinäytelmä. Se on kolme osaa sisältävä teoskokonaisuus, joka toimii esimerkkinä uudenlaisesta, aiempaa hanakammin kulttuuriministeriön tavoitteisiin kurottavasta teatteritaiteesta. 


Näytelmät ovat varsin harvinainen näky blogissani. Nyt kuitenkin osui muutama luettavaksi kurssimateriaalin ominaisuudessa. Mobile Horror ja Esitystalous askartelevat hieman samantyyppisten aiheiden parissa, ovat samalta kirjailijalta ja vieläpä varsin lyhyitä ja nopealukuisia, joten päätin niputtaa ne yhteen postaukseen, vaikkeivät yhteisniteessä olleetkaan. Niteestä puhuminen on sikälikin harhaanjohtavaa, että luin molemmat näytelmät digitaalisessa muodossa. Lyhyesti mainittakoon, että Jokela ei ollut minulle ennestään tuttu tapaus ja että kotimainen näytelmäkirjallisuus on muutenkin ollut pahasti paitsiossa lukuvalikoimassani, joten tämä(kin) uusi aluevaltaus kävi jo sivistyksestä. 

Aloitin Mobile Horrorista jo varhaisemman ilmestymisajan vuoksi. Toisekseen otsikko oli houkuttelevampi. Ensimmäinen mielleyhtymäni oli, että tuolloin 2003 taisi olla varsin suosittua tehdä huumoria juuri it- tai mainosalasta tai muusta brändäykseen, kansainvälisyyteen, raivokkaaseen markkinointiin ja loputtomaan tehokkuuteen liittyvistä teemoista. Mieleeni tuli elävästi muun muassa Vuoksenmaan ohjaama TV-sarja Tahdon asia vuodelta 2005, jossa nimenomaisesti mainosala esitettiin samankaltaisessa valossa. Keskeinen elementti on maanisuutta hipova työuupumus ja elämästä vieraantuneet lainasanojen sinkauttelijat. Niitä esiintyy myös Mobile Horrorissa

Mobile Horror on toisaalta varsin kevyt ja viihdyttävä, toisaalta samaan aikaan varsin ahdistava näytelmä. Ei ole lainkaan vaikea ymmärtää, miksi liput myytiin vinhaan tahtiin ensi-illan jälkeen: näytelmässä on suurimmalle osalle ihmisistä jotakin annettavaa. Oli se sitten karrikoitu mutta tunnistettavaksi jätetty roolihahmo tai työelämän tai -markkinoiden tilanne, tai sitten pelkästään absurdille vivahtava huumori, joka sai hymähtelemään viihdyttyneenä näin pelkän tekstin äärelläkin. Lyhyesti sanottuna Mobile Horror on varsin viihdyttävä ja ajatuksia herättävä lukukokemus, jossa on jotain hyvin vahvaa 2000-luvun alun tunnelmaa. 

Esitystalous oli monella tavalla raskaampi lukukokemus jo pituutensa vuoksi. Mittaa pidensivät pitkät ja laveat alaviitteet sekä vaihtoehtoiset versiot muutamista kohtauksista. Sen lisäksi sisällöltään Esitystalous pyrkii paljon vahvemmin yhteiskunnan ytimeen ja sisältää laajemman joukon teemoja. Henkilöhahmotkin ovat paljon pidemmälle rakennettuja ja edustavat laajempaa joukkoa yhteiskunnallisia toimijoita kuin Mobile Horror. Toki Esitystaloudessakin on huumoria, mutta se toimii vähemmän huumorin ehdoilla ja suoranaisen vitsikkyyden sijaan huumori nojaa vahvemmin ironisiin asetelmiin ja ilmaisuihin. Ensimmäinen sana, joka minulle Jokelan kirjoitustyylistä tulee mieleen, on älykäs. 

Lukukokemuksena Esitystalous on hermostuttava, osuva, paikoin puuduttava, ajatusmaailmaan iskeytyvä, häiritsevä ja suoranaisen järkyttävä kokemus. Yhteiskunnan koneistoa pyöritellään siinä joka näkökulmasta tavalla, jossa sanahelinään ja metatasoon on välillä uppoamaisillaan, mutta silti aina uudelleen huomaa yhtäkkiä tuijottavansa asioita uudesta näkökulmasta. Näytelmä haastaa monella tavalla. En voi sanoa pitäneeni Esitystaloudesta, mutta yksi vaikuttavimmista lukukokemuksista se oli pitkään aikaan. 

Ehkä luen turhan haihattelevaa tai liian vähän ajan hermolla olevaa kirjallisuutta, sillä en muista, milloin viimeksi olisin lukenut yhtä suorasukaisesti nyky-yhteiskuntaan kantaa ottavaa teosta (joiksi en dystopioita osaa suoranaisesti laskea, vaikka syytä ehkä olisi). Jään nyt siis märehtimään Esitystalouden moninaisia ja karmivia sisältöjä, kun taas Mobile Horror tuskin mielessäni liiempiä kummittelee. 

---

Juha Jokela 2003: Mobile Horror
Helsinki. WSOY.
102s.

Juha Jokela 2010: Esitystalous
Helsinki. Helsinki-kirjat. 
207s.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Johanna Sinisalo: Sankarit

Johanna Sinisalon odotettu toinen romaani tapahtuu nyky-Suomessa, joka palvoo sankareitaan ja jonka sankarit haluavat tulla palvotuiksi.  
Sankarit on yhtäaikaa ilkikurinen ja järkyttävä romaani, uudenlaista suomalaista maagista realismia. Se nivoo toisiinsa tämän päivän julkisuuden arkkityypit ja muinaiset tarut. Sähkökitaran ujelluksen takaa kuuluu ikiaikaisen soittimen ääni, lööppien alta kurkistavat suomalais-ugrilaiset myytit. Tapahtumat kudotaan yhteen hurjaksi jännityskertomukseksi ja kilpajuoksuksi, jossa on kyse tajunnan herruudesta. 

Nythän kävi niin nolosti, että ei ole vuottakaan siitä, kun ilmoitin, etten enää Sinisaloa aio koskaan lukea - että ei ole minun makuuni ja että ei oikein tehnyt vaikutusta. Nämä asiat pitävät edelleen paikkansa, mutta parhaillaan käymääni kurssia ei voisi vähempää kiinnostaa, millaisia henkilökohtaisia lukumieltymyksiä minulla ehkä on. Kirjastoon se oli mentävä, ei auttanut, ja pian tuijotinkin Sankareiden neljäsataasivuista olemusta silmästä, ööh, aurinkolaseihin. Mutta sitä tuijottelua ei kauaa kestänyt.

Sankarit nimittäin on sen verran osoitteleva, että lukijaa tulee varsin äkkiä huitaistuksi silmään, jos ei pidä lukupuuhissa kunnon turvaväliä. Hyväuskoisena ajattelin ensimmäiset kaksikymmentä sivua, että eihän tällä kertaa Sinisalon teoksessa mitään niin ilmiselvää olekaan, kunnes yksi hahmoista (jonka nimi alkaa J:llä) ryntäsi erittäin epäloogisesti haastamaan kilpailevan muusikon (nimi alkaa muuten V:llä) laulukilpailuun, ja aivoissani kuului surullinen "ping". Olin varautunut Sinisalon proosaa lukeneena alleviivaukseen, mutta tästä puuttui enää itse neonkirkuva tussiväritys kaikkien kalevalaisten kielikuvien, nimien, hahmojen ja tapahtumien kohdalle, käytännössä siis joka sivulle. Siinäpä se sitten, se oli teoksen juju ja pääasiallinen sisältö, sikäli kun itse ymmärsin (ja minä sentään raivokkaasti yritin saada jotakin kätkettyjä tasoja tai syvällisiä ajatuksia irti, pitihän siellä kurssillakin saada suu auki ja esittää tulkintoja).

Sankareissa on kyllä kieltämättä satiirinen ulottuvuus. En sitä aina suoraan huomannut, mutta hahmojen ja kalevalaisen juonen modernistaminen oli usein jo niin kömpelöä, että kömpelyyttä alkoi toivoa tarkoitukselliseksi. Samalla teoksessa ehkäpä pohdittiin sitä, kuinka iskelmä-, rock- ja urheilutähdet (monien muiden julkkisten ja mediassa esiintyvien henkilöiden ohella) ovat niitä nykyajan "sankareita". Näkökulma ei kuitenkaan ollut erityisen oivaltava, pikemminkin vain toisti vanhaa kunnon "iltapäivälehdet ovat aikamme myyttejä" -virttä, joka tosin - reiluuden nimissä sanottakoon - on saattanut olla tuore Sankareiden ilmestyessä vuonna 2003. Ehkä sekin vaikuttaa, että en ole koskaan ymmärtänyt sankarinpalvontaa tai harrastanut idoleita: Sankarit kun jollakin tasolla yrittää päästä myös "kansallisen sankarin" idean ytimeen ja sanoa siitä jotakin. Yhtä kaikki, kun nyt luin teoksen vuonna 2016, päällimmäinen ajatukseni oli "ai, taas tätä".

Luin Sankarit aikamoisella vauhdilla ja varsin ärsyyntyneenä. Ilmiselvien Kalevala-viittausten jatkuva esiinvyöry puudutti ja tuskastutti, etenkin kun juoni oli sekin Kalevalan tapaan polveileva ja hahmojen tekemisten motivointi tasolla "mutta kun Kalevalassakin" ilman, että oltaisiin edes yritetty päästä kansalliseepoksen pintatason alle. Toki Aurooran feministinen hahmo kyseenalaistaa sankareiden ja myyttien luonteen ja merkityksen ja tekstilajien vaihtuminen tematisoi tätä kaikkea. Ja ehkä ulkokohtaisuudella osittain halutaankin osoittaa kalevalaisen kansallismielen hönttiys ja keinotekoisuus. Mutta toisaalta - tuleeko jollekulle lukijalle tosiaan yllätyksenä, että Kalevala on 1800-luvun tuote, kun Lönnrot on sen siivonnut, satuillut, leikannut ja liimannut? 

Ehkä kyse on siitä, että Sinisalon teokset ovat liian suoraviivaisia ja rehellisiä. Pidän siitä, kun tulen narutetuksi kirjaa lukiessani. Siitä, että kaikkea ei ole kirjoitettu auki tai "salattu" tavalla, jossa ensimmäinen vihje ilmaisee koko kuvion. Sinisaloa lukiessani on viimeistään muutaman kymmenen sivun päästä ilmeistä, mikä on jutun juoni. Niinpä uusin toteamukseni, että jääkööt hänen tuotantonsa vastedes sellaisille, jotka sen lukemisesta osaavat nauttia. Onhan tuossa vaikka mitä teemoja ja sujuvaa kerrontaa, mutta jokin sivumaku saa lukumielialani aina nuupahtamaan. 

---

Johanna Sinisalo 2003: Sankarit
Helsinki. Gummerus.
400s.
Kansi: Markku Laakso

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Nick Hornby: Alas on pitkä matka

Mitä yhteistä on elämänsä tyrineellä talkshow-isännällä, aivokuolleesta pojastaan yksin huolehtivalla äidillä, apulaisopetusministerin sekopäisellä punkkarityttärellä ja rocktähtihaaveistaan luopuneella pizzalähetillä? Eipä juuri muuta kuin satunnainen kohtaaminen tornitalon huipulla, missä uudenvuoden yönä tuntuu suorastaan parveilevan itsemurhakandidaatteja. 
Alas on pitkä matka leikittelee kylmänviileällä aiheella, mutta sympaattiset, elämäänsä uutta sisältöä rakentavat sankarit tuovat tarinaan lämpöä ja lohtua. 


Kirja eksyi hyllyyni, kun jälleen kerran olin tehnyt tuttavuutta kierrätyskirjahyllyn kanssa ja todennut Hornbyn teoksen varsin metkan kuuloiseksi tapaukseksi. Koska lieveteksti lupasi laadukasta brittikirjallisuutta ja erityisen kiitettävän kirjailijan kynästä vieläpä (niinhän ne aina), tulin yllätetyksi aivan totaalisesti tämän teoksen aloitettuani. Hornbyn teos on monilla tavoin peribrittiläinen ympäristönsä, hahmojensa, kerrontansa ja huumorinsa kautta. Näissä tavoissa kuitenkin on jotakin tuttua, liiankin tuttua television iltapäivistä. Tuttu assosiaatio on brittikomedia, joka on oudosti rullailtu tällä kertaa tekstimuotoon.

Totta tosiaan, läpi teoksen tuntui kuin olisi lukenut brittiläisen TV-komedian käsikirjoitusta. Niinpä ongelmaksi muodostui eräs keskeinen seikka: yleensä brittikomediat nojaavat mainioihin brittinäyttelijöihin, jotka puhaltavat hengen hahmoihin. Kirjassa niin ei käynyt. Hahmot ovat kaavamaisia, muutaman luonteenpiirteen ympärille rakennettuja luonnoksia. Usein jokin kohta tuntui aivan järjettömältä, kunnes sen kuvitteli mielessään lausuttuna ja näyteltynä. Silloin tunnisti sen tyypilliseksi kuvioksi brittikomediasta, vain naururaita puuttui. Alas on pitkä matka on ehdottomasti eriskummallisimpia lukukokemuksiani, mutta ei lainkaan hyvällä tavalla. Mediumien sotkemisen tulokset voivat olla parhaimmillaan kiinnostavia ja nerokkaita, mutta tässä tapauksessa efekti oli paitsi tahattoman oloinen myös kovin epäonnistunut - teksti nimittäin unohtaa käyttää kirjallisia keinoja ja nojaa liikaa lukijan mielestään noutamiin TV-komedian malleihin. 

Kertojia on tosiaan neljä kappaletta. Kaksi näistä on sietämättömiä, kaksi hitusen kiinnostavampia. Vuorottelu menettelee tehokeinona, mutta juonenkäänteet, joita ne yrittävät motivoida, ovat varsin hajanaisia ja tarkoitushakuisia. Lisäksi ne onnistuvat hajottamaan hahmojen jo valmiiksi yksinkertaisia hahmoprofiileja, kun käänteet ovat toisinaan hahmojen perusluonteiden vastaisia. Juoni on muutenkin hajanainen ja sen sisältämä vähäkin dynamiikka on varsin löysää. Tunnelmaksi jäi, että alkutilanteen ja hahmojen taustan pyörittelyn pitäisi olla lukijalle niin kiinnostavaa, että juonella ei ole väliä. No, ne eivät ole tarpeeksi kiinnostavia. Ehdin jo muutamaan kertaan teoksen aikana suorastaan kyllästyä.  

Koska joka käänteessä teoksen yhteydessä nostetaan esiin huumori, sanottakoon nyt sananen siitäkin. Hauskuuden määrä riippuu siitä, kuinka paljon jaksaa kuvitella niitä brittinäyttelijöitä piristämään ilman johtolauseita esitettyä dialogia. Itse en kovasti jaksanut, joten Alas on pitkä matka kirvoitti vain muutaman viihdyttyneisyyden sykäyksen mielessäni, aivan hymyäkään se ei riittänyt saamaan aikaiseksi. Huumori ei ole suoranaisen huonoa, sitä ei vain ole esitetty erityisen hyvin. Sama ongelma on oikeastaan hahmoissa, niidenkin potentiaali on haaskattu laiskaan kerrontaan. Takakannessa luvattu inhimillinen ja lämmin katsontakanta on toki mukana, mutta ei riitä yksin kannattelemaan koko teosta muiden tukijalkojen - juonen, kerronnan, hahmojen, huumorin - ollessa heikoissa kantimissa. Vaikka itsemurhaa käsiteltiinkin melko armeliaaseen tapaan, silti jäin kaipaamaan tiettyä herkkyyttä, joka teki vaikutuksen etenkin Marttilan romaanissa Kertoi tulleensa petetyksi

Mainittakoon vielä yksi (mahdollisesti) suomennokseen linkittyvä pikkuseikka, joka ei liity mihinkään edellä kuvaamaani. Neljästä päähenkilöistä sivistynein (en siksi usko, että kyse on tiedollisesta aukosta, kuten voisi muilla hahmoilla olla) pohtii, saisiko työväenluokan lapsen innostettua "opiskelemaan äidinkieltä Oxfordissa". Olen aika varma, ettei Oxfordissa ole sellaista opintosuuntausta kuin "äidinkieli", aivan kuin ei yhdessäkään yliopistossa Suomessakaan. Kaiketi on kyse "English Language and Literature" -ohjelmasta. Erityisesti ilmaisu jäi kaivelemaan, koska kirjallisuudenopiskelijana (ja kuulemma myös suomen kielen opiskelijana) joutuu alvariinsa korjailemaan, että "ei, en opiskele äikkää". Vähän sama, kuin kysyisi vaatealaa opiskelevalta, että "sinäkö opiskelet kässää" tai korkeakoulutasolla maantiedettä opiskelevalta että "sinäkö opiskelet ymppää?" 

Kiteytettynä Alas on pitkä matka on tee-se-itse brittikomedia romaanimuodossa. Jatkakoon teos siis matkaansa kierrätyskirjahyllyyn. Puskaradion kahinoista päätellen teos ei ole Hornbyn paras, mutta en ole erityisen kiinnostunut tutustumaan hänen muuhun tuotantoonsa. Brittikomediakiintiöni täyttyy varsin mukavasti vaikkapa Green Wingin ja Monty Pythonin avulla ilman, että kirjallisuuden tarvitsee puuttua asiaan mitenkään. 


--- 

Nick Hornby 2005/2006: Alas on pitkä matka
Suom. Jukka Jääskeläinen
Helsinki. WSOY.
329s.
Kansi: Martti Ruokonen