keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Outi Nyytäjä: Heinäpaali roihuaa - Näkyjä ja näkemyksiä Bretagnesta

Voisi luulla, että vanha maupassantilainen Ranska, jossa juorut, juonet ja salapaheet kukoistivat, olisi mennyttä. Ei ole. Se elää yhä Ranskan maaseudulla.  
Tähän elämänmuotoon tarvitaan pikkukaupunki, joka talvisin tyhjenee turisteista. Tarvitaan sivukylä ja asukkaat, jotka päällisin puolin elävät tapahtumatonta elämää. Tarvitaan näkyviä ja näkymättömiä henkilöitä. Tarvitaan surua ja iloa, kukkia, kiviaitoja, kolmijalkaisia koiria ja kissanpoikia, joilta joku on puraissut puolet korvalehteä. Ja ennen kaikkea on aina pystyttävä sanomaan: "Täällä ei koskaan tapahdu mitään".    
Maupassantilainen maailma edellyttää jatkuvaa tarkkaavaisuutta, paranoiaa ja luonnollista vahingoniloa. 

Kierrätyskirjahyllyllä ravaaminen palkittiin jälleen. Käsiini osui varsin kummallisen oloinen teos, joka oli koottu lyhyistä Anna-lehteen kirjoitetuista kolumneista. Onneksi kuulin kontekstista vasta ehdittyäni jo hieman pidemmälle kirjassa, sillä alusta asti Nyytäjän teoksessa on oma tunnelmansa, jonka on täytynyt latistua alkuperäisessä kontekstissa. Tai ehkäpä se on korostunut, en tiedä. Olen joka tapauksessa tyytyväinen, että luin Nyytäjän tekstit kirjasta enkä naistenlehdestä. 

Kolumnimaisista teksteistä koottu kokoelma on nopealukuinen ja ilmava. Se on sisältää aivan nimensä mukaisesti "näkyjä ja näkemyksiä", luonnosmaisen herkkiä tunnelmakuvauksia Bretagnen pikkuporvarillisesta (ja siitä ylpeästä) mielenmaisemasta hieman ilkikurisen näkökulman värittämänä. Porvarillisuus edustaa säädyllisyyttä ja on asennekysymys, johon suhtaudutaan varsin käytännöllisesti. Muutenkin alueellinen kuvaus on sopivan tyyliteltyä ripauksella sopivaa uskottavuutta ja elämän järjettömyyttä. Ehkäpä juuri tämä sekoitus on muhevan tunnelman takana. En aina jakanut hahmojen tai kertojan mielipiteitä tai arvoja, mutta siitä huolimatta tekstissä oli jotakin varsin tenhoavaa. Tekstistä ei vain malttanut olla pitämättä.

Yksi keskeisistä upottavista ominaisuuksista on kieli. Se ei ole erityisen runollista, päin vastoin: siinä on tietynlaista arkista ilmaisuvoimaa, vaikka kielikuvia ja muuta taiteellisempaa ilmaisua sisältääkin. Pidin näkökulmasta, jossa oli jotakin hieman tovejanssonmaisella tavalla äkkiväärää. Tyylin tarkoituksellisuus teki siitä kahta mukavampaa seurata. Kun tiesin tekstien kolumnitaustan, oli helppo huomata tyylissä paikoin tiettyä kolumnimaisuutta, joka ei itsessään ole hyvä tai huono asia. Tässä teoksessa se olikin varsin neutraali, huomion tasolle jäävä ominaisuus. 

Ranskalaisen kulttuurin kuvaus on - kuten teoksen nimestäkin jo näkee - keskiössä, ja sen olemusta tulikin pohdittua varsin perusteellisesti. En tunne ilmaisun "maupassantilainen Ranska" (viitanneeko kirjailija Maupassantiin) sisältöä, joten se taso jää minulta toistaiseksi tavoittamatta tämän teoksen puitteissa. Sen sijaan minulla on jokin kuva siitä, millainen on ranskalaisen stereotyyppi. Heinäpaali roihuaa osittain vahvistaa, osittain purkaa näitä stereotypioita, joista etenkin se purkamispuoli osoittautui varsin kiinnostavaksi. Voin kuvitella, että jollekin Ranskan (tai jopa spesifimmin Bretagnen) kulttuurista erityisesti kiinnostuneelle henkilölle Nyytäjän teos on todellista herkkua. 

Heinäpaali roihuaa on mukavalla tavalla kutitteleva teos, joka tarkastelee ranskalaista arkea paikoin varsin omalaatuisestakin näkökulmasta. Lyhyet tekstit tekevät lukukokemuksesta huolettoman, mutta samalla tyyli ja tunnelma kietovat lukijan vahvatunnelmaiseen maailmaansa. 

---

Outi Nyytäjä 2004: Heinäpaali roihuaa - Näkyjä ja näkemyksiä Bretagnesta
Helsinki. Teos.
238s.
Kansi ja kuvitus: Juha Markula

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Paula Havaste: Kaksi rakkautta

Anna elää pitkiä sotavuosia yksin lasten kanssa, kun mies on rintamalla. Unelmista on vaikea pitää kiinni, ja nuoruus tuntuu hukkaan heitetyltä, kunnes kaikki muuttuu kertaheitolla. Historiallisista roomaaneistaan kiitetty Paula Havaste avaa lukijoidensa ulottuville kokonaisen aikakauden. Hän kertoo naiseuden iloista ja murheista, äitiydestä ja urahaaveista, kaipuusta ja intohimosta. Väkevä lukukokemus. 

Havasteen teos päätyi hyllyyni odottamaan lukemista jo vuosia sitten, kun poimin sen joskus mukaani juuri huomaamastani kierrätyskirjahyllystä, josta (ja jonne) olen sittemmin kantanut huomattavan määrän kirjallisuutta. Kaksi rakkautta ehti kulkea mukana muutossakin, mikä on tietysti ikävänpuoleinen tilanne silloin, kun ei edes tiedä, haluaako kirjaa ylipäätään omistaa. Nyt kuitenkin tempaisin ja luin tämän aivan liian kauan odotelleen teoksen.

Havaste ei ollut minulle tuttu kirjailija kuin nimeltä. En tiennyt edes sitä, minkätyyppistä kirjallisuutta hän tuottaa. Kävi ilmi, että ainakin Kahdessa rakkaudessa kyse oli viihdekirjallisuuteen taittavasta historiallisesta romaanista. Sikäli sanon "viihdekirjallisuuteen taittavasta", että historiallinen konteksti oli pääasiassa pintaa. Päähenkilö Annan ajatukset ja toimet eivät paljon eronneet keskiluokkaisesta nykynaisesta; korkeakouluopinnot, kaksi lasta ja omakotitalo. Sodassa oleva mies olisi yhtä hyvin voinut olla työmatkalla, sillä sota ei juurikaan näkynyt Annan elämässä, mitä nyt korvike ja pimennysverhot mainittiin muutamaan kertaan.  Sota-aika on Kahdessa rakkaudessa vain koriste, kuten kaikki muukin sisältö, joka ei Annan rakkaushuolia kosketa: hän vain opiskelee ja matkustaa sekä elää jos ei ihan yltäkylläistä niin ainakin kumman säännöstelystä irrallista elämää ilman minkäänlaisia tulonläheitä. Ilmeisesti pari lammasta, kania ja kanaa sekä pieni kasvimaa ja syksyiset marjastukset ja sienestykset tuovat kaiken pöytään kolmihenkiselle perheelle ja eläimille. Kaikki mahdollisuudet tarkastella sota-ajan elämän eri puolia tuhlataan järjestelmällisesti: kahdessa ja puolessa sivussa hypätään sota-aikaa eteenpäin kaksi ja puoli vuotta, että päästäisiin siihen ikävöivien kirjeiden kirjoittamiseen, haaveiluun ja salailuun. Arjen toimet ohitetaan luettelemalla. Teksti on kielellisesti hyvälaatuista, mukavaakin luettavaa, mutta ei silti ylety paikkaamaan sisällön ongelmia.

En muutenkaan pidä historiallisista romaaneista, joissa historiallinen kehys on pelkkää pintaa eikä näy lainkaan hahmojen ajatusmaailmassa tai teoksen sisäisessä logiikassa, mutta erityisen huonossa valossa Havasteen teos näyttäytyy parhaillaan luettavanani olevan Päätalon Koillismaa-sarjan rinnalla. Vaikka on tavallaan epäreilua asettaa rinnan aikalaisen esittämä ajankuva ja jälkikäteen kirjoitetun historiallisen romaanin ajankuva, voin helposti nimetä useammankin melko tuoreen historiallisen romaanin, joka esittää historiallisen kontekstin paljon Kahta rakkautta uskottavammin ilman aikalaisetua. Sota-ajan kuvaajana Koillismaa ja Kaksi rakkautta ovat kuin yö ja päivä: ensimmäinen on vahvatunnelmainen, inhimillinen ja rosoinen, jälkimmäinen taas siloiteltu ja pinnallinen, paikoin naiiviuteen saakka. 

Latteasti esitetyn historiallisen miljöön lisäksi myös hahmot ovat tukevasti yhden luonteenpiirteen ympärillä jököttäviä, liki stereotyyppisiä patsaita. Päähenkilö Anna on ainoa, jolla jonkinlainen ristiriita esiintyy - sekin pääasiassa siksi, että kyseinen ristiriita on teoksen keskeinen aihe. Hänen sisäisyytensä pelkistyykin sitten kyseiseen ristiriitaan. Kaikista karmeimpia sivuhahmoista ovat Annan kaksi tytärtä, jotka ovat kuin 40-luvun mainoksissa ja propagandassa esiintyviä lapsia - iloisia, ahkeria, velvollisuudentuntoisia ja reippaita. Kumpikaan lapsista ei mitenkään oireile isänsä sodassaoloa tai sieltä saapumista muuttuneena, tai sodasta ylipäätään. Annan aviomies Voitto on kuin sotasukupolven miesten arkkityyppi, josta on riisuttu tarkasti kaikki persoonallisuus. Samoin Tuji on geneerinen näyttelijädiiva. En missään vaiheessa teosta ollut hiukkaakaan kiinnostunut yhdenkään hahmon kohtalosta. 

Loppuvaikutelmani Kahdesta rakkaudesta on viihteellinen teos, jonka esteettiseksi ympäristöksi on valittu sota-aika. Teos ei yritäkään tavoittaa uskottavaa ajankuvaa (tai sitten yritys on vain todella veltto) vaan keskittyy päähenkilön kuumotuksiin niin fyysisellä kuin henkiselläkin puolella - valitettavasti, sillä Annan sydänsäryt olivat monotonisuudessaan teoksen puuduttavinta antia. Kaksi rakkautta sujahtaa siis laukkuun ja suuntaa kohti kierrätyskirjahyllyä ensi tilassa. 

---

Paula Havaste 2010: Kaksi rakkautta
Gummerus. 
355s.
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Marko Tapio: Korttipelisatu

Marko Tapio (1924 – 1973) toimi koulunsa päätyttyä mm. metsä- ja uittotyönjohtajana, urheili ja kirjoitti. Hänen esikoisteoksensa Lasinen pyykkilauta (1952) herätti poikkeuksellista mielenkiintoa.
Vuonna 1958 ilmestyneen Korttipelisadun miljöö on niin ikään maaseutu: Tapion kotiseutu Saarijärvi. Teos kertoo pojan suhtautumisesta kuolleeseen äitiin, hallitsevaan isään, tyttöön. Se kuvaa nuorenmiehen kesäistä liikuskelua ja kesäöisiä mielenliikkeitä, kypsymistä ja kehitystä tavalla, joka puhuttelee nuoria kaikkina aikoina.

Kuten niin monet muutkin kirjat, kohtasin Korttipelisadun kierrätyskirjahyllyssä. Ilman takakansi- ja lievetekstiä ajelehtiva, hieman nuhjuinen ja ikääntyneen näköinen teos sai täyden huomioni siinä vaiheessa, kun silmääni osui lista kirjailijan aiemmasta tuotannosta. Listassa oli tuttu nimi, Aapo Heiskasen viikatetanssi, joka kilisytti kelloja kaukaa perusopintojen kotimaisen kirjallisuuden kurssilta. 

Minulla on arkistoideni syövereissä eräs varsin kullanarvoinen monistenippu tuolta ajalta, ja palasinkin siihen ihan vain nähdäkseni, millaiseen kirjalliseen perinteeseen Korttipelisatu kytkeytyy. Ensinnäkin opin, että Tapion - tai oikeammin Tapperin - tuotanto sijoittuu ajallisesti niin sanottuun välisukupolven kirjallisuuteen 50-luvulla ilmestyessään. Tapion pääteoksen, Aapo Heiskasen viikatetanssin kohdalle olen raapustanut "viittaa jälkimodernismiin (metafiktiivisyys)" sekä "sisällöltään rakentuu psykoanalyysille" ja kohtaan "kertojan subjektiivisuus" olen heittänyt hurjan huutomerkin. Vaikka Korttipelisatu on tyystin eri teos, muistiinpanot toimivat hyödyllisenä osoituksena siitä, millaisten aihepiirien ympärillä Tapio on tuotannossaan askarrellut. 

Itse asiassa psykoanalyyttinen kehys järjellistää hyvinkin Korttipelisatua näin jälkikäteenkin ajateltuna. Ajatuksenvirtamainen ja kehää kiertävä mielenkuvaus pitää lukijan tiukasti päähenkilön korvien välissä. Päällimmäinen vaikutelmani oli, että päähenkilön kuohuvan sisäisyyden kautta maailmasta tuotettiin mahdollisimman subjektiivinen kuvaus - usein paikkaa ja tapahtumia ei juurikaan erotettu mielen tapahtumista ja ne limittyivät toisiinsa sulavasti. Ehkäpä huomaamatta jäi joitakin psykoanalyyttisia tiivistymiä tai avainkonsepteja, mutta sitä en kovin hartaasti sure. Nythän on niin, että en ole koskaan psykoanalyysia kovin korkealle arvostanut sen varsin konservatiivisille väittämille perustuvan ideologisuuden vuoksi. Toki, psykoanalyysilla on tärkeä historiallinen merkityksensä psykologian kehityksessä, mutta tänä päivänä se lienee monin tavoin vanhentunut, jopa epätieteellinen tapa jäsentää ihmisen psyykeä. Sen sijaan Suomessa 50-luvulla psykoanalyysi pääsi ensimmäisten Freud-käännösten myötä suuren yleisön tietoisuuteen. 

Tunnelmasta oli kieltämättä vaikea saada otetta etenkin alkuunsa, ennen kuin kerronnan varsin epätavalliseen poljentoon tottui sen verran, että saattoi edetä tekstissä ilman valtavia kamppailuja. Lyhyt sivumäärä ja suuri kirjasinkoko tehostivat kuitenkin kokonaiskuvaa, joka oli ikään kuin nopea vaikutelma, hetkellinen käväisy päähenkilön - tai, kuten esittelytekstikin luonnehtii, ylipäätään nuoren henkilön - mielessä. Korttipelisatu vaikuttaa teokselta, jossa on paljon enemmän syvyyttä kuin sen liplatuksesta voi päätellä. Esimerkiksi itse korttipelisadun (joka tosiaankin on satu teoksen sisällä) symbolinen merkitys jäi kovin hämäräksi. En silti ryhtynyt luotaamaan näitä merkityksiä sen tarkemmin. 

Saatan joskus vielä Aapo Heiskasen viikatetanssin lukaista, jos käteen osuu, mutta ainakaan Korttipelisatu ei näppäillyt oikeita lukuhermoja, vaikka avartava teos olikin. Se päätyköön jonkun toisen ihmeteltäväksi. 

---

Marko Tapio 1958: Korttipelisatu
Helsinki. WSOY.
135s.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Intialainen meriarkeologi Amrita Desai tutkii Intian länsirannikolla meren pohjalta löytynyttä rauniokapunkia. Mikä pysäytti elämän kaupungissa 10 000 vuotta sitten? Desai tarvitsee tutkimuksiinsa erikoissukellusveneen, ja työkaveriksi ilmaantuu venäläinen Sergei Savelnikov.  
Samaan aikaan Grönlannin mannerjäätiköllä alkaa tapahtua odottamattomia asioita. Suomalainen jäätikkötutkija Kari Alanen havaitsee tekijän, joka yhdistää Cambaynlahden rauniot, Grönlannin mannerjäätiköt ja Bahamasaarten mystiset kivenlohkareet yllättävällä tavalla.  
Pienistä puroista syntyy suuri virta ja pian ihmiskunnan tulevaisuus on vaakalaudalla. Onko enää aikaa pelastautua?

Kotimainen nuorten scifi on kirjallisuuden laji, johon suoraan sanottuna en koskisi vapaaehtoisesti lainkaan. Sana "jännitys" teoksen kannessa tekee ensivaikutelman vain pahemmaksi. Opintojen sanelemana tuli kuitenkin Sarasvatin hiekkaan tartuttua melko alhaisin odotuksin. Huolimatta Isomäen teoksen useista palkinnoista ja palkintoehdokkuuksista määrittelisin itse teoksen ihan kiinnostavaksi spekulaatioksi, joka on kääräisty kömpelöön kieleen ja ennalta-arvattavaan kerrontaan, ohuisiin ja geneerisiin hahmoihin sekä kiusaannuttavan jäykkiin ja päälleliimattuihin romansseihin. Sarasvatin hiekan lukeminen kävi työstä. Sivuhuomautuksena kansi vaivasi päätäni pitkään, kun en ollut hahmottaa, mikä ihmeen merielikko tai sellaisen pala ajelehtii kartan päällä. Kirjan loppupuolella koitti valaistuminen, kun tajusin, että siinähän jäänpala kelluu vedessä. 

Tietyiltä osin Sarasvatin hiekkaa toi mieleeni Whiten Firenzen salaliiton: kun sekoitetaan faktatietoa ja fiktiota, leivotaan se pahvilta maistuvaan tarinamaailmaan ja rakennetaan juoni turvalliseen jännärimalliin, on tuloksena puuduttava ja heikon oloinen teos, joiden valtava faktamäärä ei ilahduta seassa vaanivien fiktioyllätysten pelossa. Faktatieto-osuuksia vallitsee molemmissa tietty tietokirjamaisuus, joka saa toivomaan, että lukisi oikeasti faktaa puolivillaisen fiktion sijasta. Ehkäpä tämä on sitten yksi tapa popularisoida tiedettä, mutta toistaiseksi itse olen kiertänyt tämän lajityypin kaukaa ja niin aion tehdä jatkossakin. Tieteen popularisointi itsessään, mainittakoon tähän väliin, on yksinomaan positiivinen asia, ja itsekin pääsääntöisesti pidän popularisoinneista, kuten vaikka aiheeseen erikoistuneista lehdistä ja TV-dokumenteista. Sarasvatin hiekassa tieto on tarjoiltu peitettynä höttöiseen viihdekuorrutteeseen, joka ei minulle lukijana maita. 

Koska luin teoksen nimenomaisesti dystooppisena tai ympäristökriittisenä kotimaisena kirjallisuutena, sanonpa nyt sanasen siitäkin. Sarasvatin hiekkaa on luokiteltavissa niin sanotuksi kriittiseksi dystopiaksi. Kriittisessä dystopiassa keskeinen ajatus on viedä pitkälle ajatusleikki siitä, mitä voi tapahtua, jos jatkamme samaan malliin. Toisin sanoin se on varoitus - usein moralisoiva - ja pyrkii niin sanotusti herättelemään. Sarasvatin hiekan skenaario on kuumottava ja usein hahmojen puheen kautta tuodaan moralismi esiin. Uskon moralistisen perussävyn olevan yksi niistä ongelmista, miksi minun on vaikea pitää dystopioista. Toisaalta sen verran hurjaksi on tämä maailmanmeno mennyt ympäristö- ja ilmastoasioiden suhteen, että on vähän aihettakin olla moralistinen. Yhtä kaikki, Sarasvatin hiekkaa siis väläyttää mahdollisen tulevaisuudenkuvan, joka nostaa niskakarvat pystyyn. 

Vaikka viihdekaavat jäykistävätkin Sarasvatin hiekkaa hieman turhan paljon, onnistuu se muutamassa kohdassa säväyttämään. Nämä kohdat ovat pääsääntöisesti pelkästään faktaa sisältäviä katkelmia. Teoksen loppupuolella luonnonvoimien kuvaus tekee niiden majesteettisuudelle oikeutta, mutta tämäkin osuus rajoittuu vain muutamaan lukuun. Loppusanat, joissa käydään läpi kuvattujen asioiden todellista nykytilaa, on teoksen paras luku. Se sai edelleen harmittelemaan, että asioiden esittämiseen oli valittu niin keinotekoinen ja huonosti toimiva asu. Ehkäpä ilman sitä Sarasvatin hiekkaa ei olisi saanut yhtä laajaa huomiota, mikä kaiketi sitten on yhteiskuntakritiikille keskeisempää kuin taiteelliset arvot. Mitä tulee omiin lukumieltymyksiini, valitettavasti en voi lukuisista Sarasvatin hiekan vastaanottamista palkinnoista huolimatta sanoa sen olevan juuri millään mittapuulla onnistunut fiktiivinen romaani. 

Kaipa nyt olen sitten sivistynyt kotimaisen ympäristökriittisen fiktion saralla; on tosin masentava ajatus, että Sarasvatin hiekkaa olisi lajin terävintä kärkeä. Lukukokemus oli väsyttävä ja turhauttava ja sai toivomaan, että olisin lukenut vaikkapa samoja ympäristöaiheita käsittelevää esseetä tai tietokirjaa. On vaikea pitää lukukokemusta muuna kuin ajanhukkana, vaikka opintojen parissa sitä tulikin käsiteltyä. Vaikka keskeinen konsepti onkin kiinnostava ja onnistunut, ei se riitä kannattelemaan koko teosta painolasteineen. 

[Edit. 17.4.2016]
Yle julkaisi varsin kiinnostavan jutun Isomäestä. Vaikka Sarasvatin hiekkaa ei vakuuttanutkaan, kirjailijan vahva asiaosaaminen on vaikuttavaa ja ydinvoima aiheena entistäkin ajankohtaisempi, jos mahdollista. Suosittelen lukaisemaan. 

---

Risto Isomäki 2005: Sarasvatin hiekkaa
Helsinki. Tammi.
322s.
Kansi: Jussi Karjalainen

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Kalle Päätalo: Selkosen kansaa

Selkonen elää voimakkaita kasvun vuosia KALLE PÄÄTALON romaanissa. Pula-aika hellittää otettaan. Naavalan silta, jota Tampereen poika eli tiemestari Kosti Mäkinen rakennutti, on valmis. Auton hurina rikkoo selkosen hiljaisuuden, ja lauantaisin sillalla tanssitaan.  
Alati vaikuttaa täällä selkosen voimakas luonto mahtavana draamallisena tekijänä. Aurinkoiset päivät, valoisat kesäyöt, synkät sateet, kuutamot ja pakkasyöt luovat tunnelmia, antavat alkusysäyksen selkosen piirissä olevien ihmisten käyttäytymiselle ja teoille. 

Selkosen kansaa on Koillismaa-sarjan toinen osa ja jatkaa koillismaalaisten tarinaa vain puolisen vuotta sen jälkeen, mihin ensimmäinen kirja sen jättää. Alkuosa teoksesta meni hyvällä vauhdilla, keskellä taas eteneminen kangerteli hetken, kunnes loput parisataa sivua tuli luettua hyvällä tahdilla loppuun. Tällä lukutahdilla ei tosin ollut mitään tekemistä itse teoksen sisällön kanssa; Päätalon teksti on varsin tasalaatuista. Sen sijaan oma lukumotivaationi rakoili muutamassa kohdassa mielentilan ottaessa hudin tekstistä, mutta loppupuolella muistin jälleen, mikä Koillismaassa on niin mukavaa: läpitunkeva arkisuus.

Lämmin ja inhimillinen ote kerrontaan havainnollistui jo Koillismaassa, kun havahduin siihen tosiasiaan, että halusin ehdottomasti tietää, mitä kullekin hahmolle tapahtuisi. Selkosen kansassa kirjasarjan maailman upotusvoima tuli jälleen todennetuksi, kun käänteet ikävään suuntaan saivat niskakarvat pystyyn ja onnelliset käänteet taas aidon huojennuksen pintaan. Vaikka aloin Selkosen kansassa kiinnittämään aiempaa enemmän huomiota hahmojen vahvemmaksi käyvään tyypittelyyn, tasapainottaa kuitenkin ymmärtäväinen näkökulma esitystä siten, ettei kukaan vahvoista keskeisistä piirteistään huolimatta pääse pelkistymään vain muutaman luonteenpiirteen ympärille. Näin toisen osan puitteissa kuitenkin on huomattava, että hahmoille on jo paikoitellen muodostunut tietty voimakas profiili, jonka tasapainottamisen seuraaminen tulee olemaan kiinnostavaa.

Selkosen kansaa loppuu tilanteessa, jossa sota on jo täydessä rähinässä, yksi jos toinenkin hahmoista suuntaa rintamalle ja Koillismaata evakuoidaan. Jo siinä vaiheessa, kun ensi kerran silmäilin Koillismaa-sarjan osien nimet läpi, oli kolmannen osan nimi jo varsin paljastava: Myrsky Koillismaassa. Kun on kyse Suomen historiasta 1900-luvulla, ei paljon tulkinnan varaa jää. Seuraavaksi ovat vuorossa sotavuodet, joiden kuvaus on edelleen muotia 2000-luvulla kotimaisessa kirjallisuudessa. Onkin kiinnostavaa lukea niitä vasten Selkosen kansan ja Myrskyn Koillismaassa aikalaistulkintoja, vaikka toki 60-luvulla kirjoitettuja. Jo Selkosen kansan lopussa on aistittavissa se painostava tunnelma ja valtava epävarmuus, joka on vielä aikaisempaa toimeentulon kanssa kamppailuakin valtavampi. 

Siinä, missä Selkosen kansaa oli ensimmäistä osaa, Koillismaata, sata sivua pidempi, ylettää kolmas osa Myrsky Koillismaassa jälleen sata sivua pidemmälle. En ole varma, pidänkö tästä kehityksestä sikäli kun tiedän, että tulossa on erittäin paljon ja läpikotaisen oloisesti kaikissa mahdollisissa kulttuurin muodoissa käsitelty teema, sotavuodet. Yritän silti luottaa siihen, että Koillismaa-sarja käsittelee tätäkin aihetta tavalla, joka olisi ainakin minun lukuhistoriani kannalta uusi. Ainakin jo Selkosen kansaa esitteli loppupuolella mukavan maanläheisen näkökulman sodan alkuun - saa nähdä, säilyykö Koillismaan ja Selkosen kansan tunnelma rintamalle saavuttaessa. Se selvinnee seuraavassa osassa. 

Yleisluonnehdintana Selkosen kansaa jatkaa varsin tyydyttävästi Koillismaassa esiteltyjen kyläläisten tarinaa. On todella kiinnostavaa seurata, miten hahmot kasvavat ja kehittyvät vuosien ja vuosikymmenten aikana ja millainen on kenenkin kohtalo. Samalla kuvattu historiallinen miljöö on valtavan kiehtova arjen, yhteiskunnan ja kulttuurin kuvauksen kannalta: se on samalla jotenkin todella tuttua ja todella vierasta. 

Koillismaa-sarja: 
Koillismaa
Selkosen kansaa
Myrsky Koillismaassa
Myrskyn jälkeen
Mustan lumen talvi

---


Kalle Päätalo 1962/1971: Koillismaa: Selkosen kansaa
Jyväskylä. Gummerus.
545s.
Kansi: Onni Vuori

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Anu Holopainen: Ihon alaiset

JARAN on odotettava vuosi ennen kuin hän voi itse päättää ulkonäkönsä muokkauksesta. INKAN pitää vielä miettiä, mitä hän todella haluaa. MATIAS vihaa muokkauksia ja joutuu elämään vihollisten keskellä. PLASTIKPRINCESS tietää miten hankkia rintaimplantit, vaikkeivät rahat ja ikä riitäkään. 
Ihon alaiset on kylmäävä kuva tulevaisuudesta, joka ei ehkä ole kaukana. Moderni ja monipuolinen tarinakooste - blogikirjoituksia, nettipostauksia, tv-katkelmia - on suositun nuortenkirjailijan uusi vahva näyttö. 

Myönnän suhtautuneeni hieman skeptisesti Ihon alaisiin tutustumiseen, kun teos osui luettavaksi opinnoissa. Suoranaisiin nuortenkirjoihin en ole koskenut pitkään aikaan, ja joskus aikoinaan yläasteella lukemani Holopaisen Syysmaa-sarja - tarkemmin sanottuna sen kolme ensimmäistä osaa - oli jättänyt aika mitättömän ja osittain huononkin jälkimaun (muistan jostain syystä, että teoksessa juotiin mustikkaviiniä. Sen lisäksi muistan hämmentyneeni ja jälkikäteen kohotelleeni kulmiani vihjailulle, että naisen homoseksuaalisuudella olisi jotakin tekemistä nimenomaisesti miehen taholta koetun seksuaalisen väkivallan kanssa). Ihon alaisten lyhyydestä huolimatta jahkailin siihen tarttumista, kunnes satuin lukemaan muutaman ensimmäisen sivun ja kinnostukseni heräsi. 

Palatakseni tuon ensimmäisen sivun lukemisen hetkeen on ehkä olennaista huomauttaa, että teos onnistui tekemään varsin ristiriitaisen vaikutelman heti alkuunsa. Vaikka koko teoksen läpi kantava nuortenkirjakontekstissa ihan mukiinmenevä nuoren aikuisen mielenmaiseman kuvaus oli tasalaatuista jo ensisivuilta, huomioni kiinnittyi välittömästi tapaan, jolla nuorten repliikit mukailivat puhekieltä, mutta aikuiset ihmiset - läpi teoksen, kuten kävi ilmi - käyttivät liki poikkeuksetta kirjakieltä. Ehkäpä erottelun tarkoituksena oli korostaa aikuisten ja nuorten eri kokemuspiirejä, mutta jäykältä ratkaisu joka tapauksessa tuntui. Siihen toki tottui teoksen kuluessa eikä pian kiinnittänyt edes huomiota, mutta tarkoituksellinen ratkaisu varmasti oli, vaikka sen perustelu ei ilmiselväksi - tai millään muullakaan tavalla selväksi - Ihon alaisten aikana tullutkaan. 

Ihon alaiset yhdistelee perinteistä proosaa erilaisin kertojin modernimpiin tekstikonteksteihin kuten blogeihin ja chattiviesteihin. Samantyylinen monikanavaisuus on ollut kotimaisessa kirjallisuudessa esillä jo muun muassa Sinisalon teoksissa. Ihon alaisissa nämä rakenteet kevensivät teosta entisestään, ja ainakin itse pidin niitä oikein sopivana lajityyppiin ja teoksen kokonaiskuvaan. Todennäköisesti Ihon alaiset ei olisi ollut lainkaan niin kevyt luettava ilman tätä ratkaisua, olihan mukaan sentään mahdutettu hieman pökkelömäisiä aikuishahmoja ja teiniangstia, kuten nuortenkirjallisuuden perinteet näyttävät velvoittavan. Turha dramatiikka kangasteli tarinalinjassa jos toisessakin, mutta ainakaan suuria aukkokohtia tai epäloogisuuksia ilmennyt. Hahmoihin ei ehtinyt oikein kiintyä, mutta heidän edesottamuksensa olivat pääosin ihan viihdyttävää seurattavaa. 

Kun hieman pinnistelen muistiani, saatan saada mieleeni etäisesti, että en paljon suoranaisia nuortenkirjoja lukenut silloin neljäntoista vuoden kieppeillä. Hyvin suuri osa lukemistostani koostui fantasiakirjallisuudesta, sillä bileisiin, sekoiluun ja ihastumisiin pitkälti keskittyvät nuortenkirjat kyllästyttivät minua (eihän niissä ollut edes lohikäärmeitä), lukuun ottamatta Cabotin Prinsessapäiväkirjoja jostakin salaperäisestä syystä. Mitään Colferin Artemis Fowlia scifimpää en lukenut. Voi olla, että tämäntyyppinen dystopia olisi maittanut oikeinkin hyvin tuolloin, ja lukutottumukseni saattaisivat näyttää nykyään aivan erilaiselta. Täytyy tosin myöntää, että dystopiassa on eniten puulta maistunut aina saarnaavuus ja moralismi, jota Ihon alaisissa oli enemmän kuin hitu.

Loppupäätelmänä voin sanoa, että Ihon alaiset on yllättävän siedettävä nuortenkirja, joka käsittelee yhteiskunnan ulkonäkökeskeisyyttä dystopian kautta. Aihetta oli lähestytty siinä määrin monipuolisesti, että kirjaa oli paikoin suoranaisen viihdyttävä lukea, vaikka en ensisijaiseen kohderymään kuulukaan. Voin siis luonnehtia Ihon alaisia ihan mukiinmeneväksi ja ajankohtaiseksi nuortenkirjaksi. 

---

Anu Holopainen 2015: Ihon alaiset
Hämeenlinna. Karisto.
202s.
Kansi: Pirta Syrjänen

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Toistuvien tulvien koettelemalla saarella nuori kutoja Eliana löytää Seittien Talon pihasta verisen, puhekyvyttömän naisen. Vain naisen ihoon kirjoitettu nimi vihjaa siitä, kuinka hän on päätynyt kutojien luokse.  
Tulvien pahetessa myös tuntematon sairaus alkaa vaivata saaren kasveja, eläimiä ja ihmisiä. Äänettömän naisen tarinaa selvittäessään Eliana löytää itsensä keskeltä saaren historian ja nykyisyyden kudelmaa, jonka langat lomittuvat ja kietoutuvat toisiinsa kuin kutojien seinävaatteissa - tai niissä unissa, jotka ovat saarella kiellettyjä. 

Kudottujen kujien kaupunki on vilahdellut tiheään tahtiin blogeissa syksyn aikana, joten vastaanotettuani Itärannan teoksen joululahjaksi oli tunnelmani varsin utelias. Kannen ja takakansitekstin perusteella kyse ei ollut tyypillisimmästä laadusta kotimaista fantasiakirjallisuutta, jolla on ainakin teini-iässä lukemani valikoiman perusteella taipumusta sijoittua kotoisasti ja melko toisteisesti Suomen metsiin ja muinaishistoriaan (kuvaan kuuluu myös eläimen mukaan nimetty päähenkilö ja Kalevala-vaikutteita). En etukäteen oikein tiennyt, luokitellako teos aikuisten vai nuorten lukemistoksi - mikäli nyt luokittelulla on mitään väliä - mutta näin jälkikäteen olisin taipuvaisempi lukemaan sen nuortenkirjaksi.

Huomion kiinnittää heti teoksen alussa kieli, joka on koukeroisen koristeellista ja läpikotaisin runollista. Oma suhtautumiseni päätyi olemaan kaksijakoinen. Toisaalta kieli on merkittävä osa tarinamaailmaan uniikkia tunnelmaa, jonka puolestaan koin erääksi Kudottujen kujien kaupungin keskeisistä ansioista. Toisaalta taas se ajoittain alkoi jo työntyä lukijan ja tarinan väliin kääntämällä huomion kielelliseen ilmaisuun. Kun teoksessa ei kuitenkaan kielellisyys tematisoidu kovinkaan vahvasti jos lainkaan, jää kielen etualaistuminen lähinnä häiriön osaan. Tietysti asiaa voi katsoa siltäkin kannalta, että kieli vei huomion tarinasta tarpeeksi, jotta tarinan tavanomaisuus ei ole aivan ilmiselvää. Erityisesti dialogikohdissa tietty kaavamainen ja geneerinen kielenkäyttö nousi paikoitellen esiin, sillä hahmojen vuorosanat eivät olleet yhtä runollisia kuin kertojahahmon sisäisyys eivätkä siten häivyttäneet sitä tosiasiaa, että huomattava osa sanotuista asioista oli suorastaan kliseisiä.

Kieli onnistui tosiaan viemään huomiota siitä tosiseikasta, että pohjimmiltaan Kudottujen kujien kaupunki on erittäin tyypillinen nuortenkirja: päähenkilö on orpo nuori nainen, jolla on yhteiskunnassa väheksyttyjä (yliluonnollisia) kykyjä ja joka osoittautuu maailman pelastajaksi. Keskeisiin juonenkäänteisiin kuuluvat romanssi sekä ystävän/auktoriteetin paljastuminen korruptoituneeksi. Nuorten aikuisten fantasian perusmateriaalia siis, mutta jostakin syystä en osaa aivan epäröimättä sijoittaa teosta nuortenhyllyyn, ja syynä on juurikin kieli. On melko surullista, että taiteellisia arvoja sisältävä nuortenkirja saa epäilemään, onko sitä kirjoitettu nuorille lainkaan. Nuortenkirjojen tyypillinen tapa vältellä kaikkea millään tavalla haastavaa korostuu ikävällä tavalla. (Itsehän olen vakuuttunut, että on nuorten aliarvioimista pitää nuortenkirjan ihanteena tätä nykyistä Hollywood-kuvastoa hyödyntävää, valmiiksi pureskeltua tasapaksua muovihöttöä, jonka ainoa meriitti on, että se menee kaupaksi. Kyllä se minullekin teininä kelpasi, mutta kyllä suosikeikseni nousivat jollakin keskeisellä tavalla omaperäiset teokset, joita jo silloin tuntui olevan liian harvassa.) Toisaalta taas jo pelkkä runollinen kieli saattaa riittää kuorruttamaan tarinaa siten, että se jaksaa kiinnostaa aikuislukijaakin. Tiivistettynä Kudottujen kujien kaupunki on prototyyppisen nuortenkirjan rungolla kasvava kiinnostavien kielirihmastojen verkko ja sikäli tavoittanee laajemmankin yleisön. 

Koska dystopia on ollut kaikenmallisessa kirjallisuudessa muoti-ilmiö jo jonkin aikaa, en voinut olla kiinnittämättä huomiota Kudottujen kujien kaupungin tietyllä tavalla dystooppiseen tunnelmaan. Fantasia ja dystopia on sikäli hieman ongelmallinen yhdistelmä, että dystopia perustavanlaatuisesti sijoittuu oman todellisuutemme tulevaisuuteen, kun taas fantasia tyypillisesti asuttaa jotakin aivan toista todellisuutta. Onkin asiallisempaa siis luonnehtia hypoteesiani siten, että fantasiakirjallisuuteenkin saattaa vuotaa dystooppisia asetelmia. Esimerkiksi Kudottujen kujien kaupunki sijoittuu maailmaan, jonka keskiössä olevalla yhteiskunnalla on pitkä historia. Nyt kuitenkin ollaan tilanteessa, jossa kansaa johdetaan rautaisella sortovallalla, ja tämän rakenteen myötä teokseen tuodaan yhteiskunnallisia teemoja. Erityisen kiinnostava muutos fantasiakirjallisuudessa on asetelman vaihdos pahan yksinvaltiaan ikeessä elävästä kansasta pahan byrokratiakoneiston ja valtaeliitin ikeessä elävään kansaan. Jälkimmäisen olen puhtaalla mutulla mieltänyt aiemmin enemmän scifin heiniksi, mutta Kudottujen kujien kaupunki on esimerkki kuvion käytöstä fantasiakirjallisuudessa. 

Kudottujen kujien kaupunki on kiinnostavaa kotimaista fantasiaa omalaatuisine maailmoineen ja kielirekistereineen. Silti se kamppailee juonen ja hahmojen tasolla kliseiden kanssa, osittain ne tietoisesti torjuen mutta osittain niihin liukastuen. Kieli on kaunista, ja vaikka se tasapainoileekin tarinankerronnan kanssa paikoin epätasaisesti, on se merkittävin komponentti teoksen parhaassa ominaisuudessa: syvään upottavassa, kylmän kiven tuntuisessa ja merenalaisen hämyn värisessä tunnelmassa, joka kantaa lukijaa läpi teoksen. 

---

Emmi Itäranta 2015: Kudottujen kujien kaupunki
Helsinki. Teos.
335s.
Kansi: Jussi Kaakinen