maanantai 29. helmikuuta 2016

Kalle Päätalo: Koillismaa

Koillismaa on romaani mittaamattomista selkosista ja ihmisistä niiden sydämessä. Selkosen paine vaikuttaa jokaiseen romaanin henkilöön, se ei tunne kohtuutta eikä keskitietä, vaan ajaa ihmisensä äärimmäisyydestä toiseen: uskonnollisesta hurmoksesta raakaan väkivaltaan, herkästä tunteellisuudesta piittaamattomaan karuuteen. 
Dramaattisten tapahtumien avaajana on kiljuvana pakkasiltana Koillismaan selkoseen saapuva mies, joka on lähtenyt kotikaupungistaan Tampereelta pakoon pulavuosia ja omaa entistä elämäänsä. Hänelle avautuu outo, ankara ja värikäs maailma ihmiskohtaloineen.  
Kalle Päätalo on tässä teoksessaan luonut syvästi mieleenjäävän kuvan pohjoisen selkosmaan ihmisistä, mittavan ja vaikuttavan romaanin. 


Sattuneesta syystä kirjahyllyssäni majailee toistakymmentä Päätalon teosta. En ole koskaan Päätaloa lukenut, vaikka jo vuosikaudet olen sitä suunnitellut. Syynä lienevät ne sadat muutkin kirjat, joiden luku on ollut suunnitteluasteella vuosien ajan. Nyt kuitenkin päätin ryhtyä toimeen ja tartuin Koillismaa-sarjaan. Nimi Koillismaa sai minut hakeutumaan karttojen ääreen, ja kävi ilmi, että alueeseen kuuluu eräs kunta, jossa olen ystäväni luona useita kertoja vieraillut. Minulla oli siis jo aloittaessani käsitys siitä, miltä Koillismaan maisemat näyttävät. Sen lisäksi isoäitini synnyinkunta sijaitsee aivan Koillismaan kyljessä. Kun vieläpä Koillismaan tapahtumat alkavat samojen vuosien kieppeillä kuin isoäitini syntymä, nousi historiallisen ja taiteellisen kiinnostuksen ohelle kiinnostus tietää, millaisessa maailmassa isovanhempani ovat varttuneet ja millainen on elinympäristö ollut juuri tuossa maailmankolkassa. 

Päätalon teokset kuuluvat siihen miellyttävään osaan kirjallisuutta, joka keskittyy kuvaamaan arkea ja arkisia tapahtumia eikä pakota muotoaan väkisin draaman kaareen. Tämäntyyppistä kirjallisuutta voisi luonnehtia "sopivan tylsäksi", mitä joku on joskus kirjallisuuden klassikoiden salaisuudeksi luonnostellut. Tapahtumat soljuvat edespäin omaa verkkaista vauhtiaan, vuodenajat vaihtuvat ja työt niiden mukana ja vuosi toisensa jälkeen vierähtää. On suruja ja iloja, mutta elämä jatkuu. Myös kuvaukset elinkeinoista ja elintavoista ylipäätään ovat erinomaisen mielenkiintoisia. Edelleen on elossa ihmisiä, joille kaikki kuvatut asiat ovat olleet arkipäivää, ja se juuri tekee arjen kuvauksesta niin lumovoimaista nykypäivän lukijalle. 

Toinen nykylukijaa viehättävä asia on ihmiskuvaus, jossa on jotakin todella ajatonta. Harvoin nykyaikaan sijoittuvissa teoksissa tulee vastaan niin valtavan tuttua ihmisen toiminnan kuvausta, että osaan suunnilleen osoittaa piirteitä, joita on huomannut tuntemissaan ihmisissä - tosin eri muodoissa ja eri konteksteissa, mutta samoja piirteitä ja inhimillisiä toimintatapohja ne yhtä kaikki ovat. Koillismaan ihmiset tulevat lähelle, ja se on tekee lähtemättömän vaikutuksen. 

Ensimmäinen mielleyhtymä samantyyppistä kirjallisuutta muistellessani linkittyy Linnan Täällä Pohjantähden alla -sarjaan. (Olen siitä tosin lukenut vain ensimmäisen osan, ja vaikka jatko on ollut työn alla, en ole koskaan saanut aikaiseksi raahata sitä tiiliskiveä kirjastosta.) Muistelen pitäneeni siitäkin, joskaan sen enempiä yksityiskohtia en nyt juuri saa mieleeni. Mahdollisesti se oli vielä avoimemmin yhteiskunnallisesti kantaaottava, kun Päätalo puolestaan keskittyy enemmän ihmisluonnon tarkasteluun. Koillismaa on myös vahvasti alueellinen kuvaus, mikä osaltaan korostaa sen viehätystä. 

Luen näin Koillismaan ensimmäisen osan päälle kirjan tai pari ja jatkan sitten toiseen osaan Selkosen kansaa näin vauhtiin päästyäni. Tarkoituksena olisi lukea loputkin kolme osaa samoin tein, tosin pienten välipalojen kera. Paluu Koillismaan maailmaan tuntuu kuitenkin jo nyt mukavalta ajatukselta, joten uskon pääseväni tavoitteeseeni varsin vaivattomasti. 

Koillismaa-sarja:
Koillismaa
Selkosen kansaa
Myrsky Koillismaassa
Myrskyn jälkeen
Mustan lumen talvi
---

Kalle Päätalo 1960/1970: Koillismaa: Koillismaa
Jyväskylä. Gummerus. 
534s.
Kansi: Onni Vuori

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Tytti Parras: Jojo

Tytti Parraksen esikoisteos Jojo on kipakka ja kapinallinen kuvaus tamperelaisten opiskelijoiden elämästä 60-luvulla. Nuoret ryyppäävät, rellestävät ja kipuilevat aikuistumisen kynnyksellä ja ottavat matkaa vanhempiensa keskiluokkaiseen elämänmenoon. Teosta kiitettiin ilmestyessään todenmakuisena ja kypsänä ajankuvana, samalla sitä pidettiin aikaansa nähden varsin rohkeana.

Jojo ponnahti lukulistani kärkeen varsin yllättävästi ja mistäpä muualta kuin kierrätyskirjahyllystä. Luin sen heti seuraavana päivänä, sillä tämä kotimaisen kirjallisuuden merkkiteos oli kiinnostanut minua siitä asti, kun kuulin siitä jollakin kirjallisuushistorian peruskurssilla. Mielikuvakseni jäi räväkän nuoren naiskirjailijan totuudenmakuinen ja suoruutensa vuoksi kohua aiheuttanut 60-luvun merkkiteos, ja asetelma vaikutti sen verran kiehtovalta, että lisäsin Jojon heti lukulistalleni. Lukemista odottavien kirjojen jo valmiiksi huojuvasta pinosta päätellen siellä se olisikin edelleen, ellen olisi siihen sattumalta törmännyt. 

Olin toki odottanut, ettei kohuteos olisi erityisen kohahduttava enää nykypäivänä. On hieman harmikin, että teoksen hienovaraisimmat sävyt pysyvät saavuttamattomissa lukijalle, jolla ei ole omakohtaista kokemusta 60-luvusta. Nykykontekstista katsottuna Jojo ei ole erityisen ravistelevaa luettavaa niin teemoiltaan kuin kerronnaltaankaan. Siinä käsitellään elämässään päämäärättömästi haahuilevaa joukkoa nuoria ihmisiä, jotka käyttävät alkoholia, harrastavat irtosuhteita ja puhuvat kirosanoilla höystettyä kieltä. Vastaavia kuvauksia on sittemmin ollut kotimaisessa kirjallisuudessa, mutta kaiketi Parras oli ensimmäisiä, jotka ottivat näin suorasukaisen ja sievistelemättömän lähestymistavan siihen, mitä sopii kuvata ja miten. Vanhojen luentomuistiinpanojeni perusteella Parras muutti täysin ajattelun siitä, miten ja millaista sanastoa käyttäen naisen sopii kirjoittaa. Osa teemoista myös korostuu muita enemmän tavalla, josta voi päätellä niiden olleen erityisen puhuttavia julkaisuaikana. Eräs näistä teemoista on abortti, jota käsitellään toistuvasti ja usein suoranaisen graafisesti. Jojon voi kuvitella osallistuneen yhteiskunnalliseen keskusteluun, sillä Suomessa aborttilakia laajennettiin merkittävästi kaksi vuotta Jojon ilmestymisen jälkeen. 

Kerronnaltaan Parraksen teos on levoton kuten sen kuvaamat henkilötkin. Päähenkilön mielenliikkeiden mukana hypätään hetkessä tilanteesta, vuodesta ja paikasta toiseen ja palataan jälleen takaisin silmänräpäyksessä. Lukijaparka roikkuu jojoilussa mukana miten parhaiten kykenee. Ensimmäisen persoonan kerronnan toimiva rakentaminen on osoittautunut taitolajiksi, jonka harvat kirjoittajat hallitsevat, eikä Jojokaan aivan kunnialla selviä, vaikka lopputuloksena onkin muistojen ja nykyhetken kieltämättä vakuuttavasti rakennettu verkosto. Vaikutelma on kuitenkin ennemmin hiomaton kuin suoranaisen kömpelö. Hiomattomuus voi toki näkökulmasta riippuen olla omiaan juuri tämänkaltaiselle teokselle. Jojon kerrontaa voisi luonnehtia peruslaadukkaaksi, vaikkei aivot nyrjäyttävään nerokkuuteen yletäkään.  

Elämänmakuinen on kuitenkin edelleen aivan osuva adjektiivi Jojon kuvailuun. Parras kuvaa ihmisten vuorovaikutusta miellyttävän uskottavasti ja päivittämällä muutamia puhekielen ilmauksia nuorison kuvaus voisi olla aivan osuvaa 2010-luvullakin. Oman osansa tietysti tuo se ulkokirjallinen seikka, että Parras oli teoksen julkaistessaan aika samanikäinen kuin Jojon keskeisimmät henkilöt. On hyvin perusteltua kuvailla Jojoa yhdeksi niistä klassikoista, jotka eivät vain ota vanhetakseen. 

Vaikka Jojo oli monilla tavoin hyvin kiinnostava lukukokemus, saa kirja jatkaa matkaansa. Se ei monista ansioistaan huolimatta onnistunut herättämään minussa erityisen suuria tunteita - ehkäpä siksi, että sen kuvaamat asiat ja pohdinnat ovat melko kaukana omasta elämäntavastani ja ajatusmaailmastani. Päätyköön Jojo puhuttelemaan jotakuta toista.

---

Tytti Parras 1968: Jojo
Helsinki. Otava.
223s.

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Riina Katajavuori: Kerttu ja Hannu

Riina Katajavuori haastaa Bruno Bettelheimin ja tulkitsee kaikkien tuntemaa Grimmin satua uudella, omalla tavallaan. Mitä tapahtuu sadun jälkeen? Koteloituivatko piparkakkutalon aiheuttamat traumat sisarusten sisään? Kaipaavatko he joskus vartuttuaan, syyllisyyttä tuntien, kaikkea sitä mässäilyä? 
Satusukellusten lisäksi Katajavuori ilottelee viidennessä kokoelmassaan runokriisin syövereissä. Runous saa kyytiä ja sanat harvenevat nuotiotulen ääressä. Maisemaan jää vain vaativina höyryäviä eläimiä. 

Tartuin Kerttuun ja Hannuun opintojen ohjaamana (tai, rehellisemmin, pakottamana); muutoinhan eivät runot paljoltikaan kirjalliseen ruokavaliooni kuulu. Minulle kävi Katajavuoren teoksen kanssa hieman samalla tavoin kuin lähes kaikkien runoteosten, jotka olen lukenut - runot eivät missään nimessä olleet huonoja ja monesti niissä oli varsin vaikuttavia rakenteita, kielikuvia sun muita keinoja tunnelmaa unohtamatta, mutta silti kaikki olivat yhtä unohdettavia. Katajavuoren proosarunoista pidin erityisesti näin proosan ystävänä, sillä niissä onnistuttiin aina veikeästi - välillä vakavastikin - kääntämään näkökulma päälaelleen tavalla, joka oli samaan aikaan arkinen ja fantastinen. 

Alan epäillä runosuhtautumiseni taustalla olevan asennevamma. Epäilys syntyi havaitessani, että Tammisen kieltämättä proosarunoa lähestyvä novellikokoelma Elämiä oli mielestäni erittäin mainio ja sen jättämät vaikutelmat ovat eläneet mielessäni vuosia, vaikka olen lukenut teoksen vain kerran. Katajavuori, jonka teksti on vähintäänkin yhtä hyvää - sen enempää tarpeettomasti vertailematta kahta erityylistä kirjoittajaa - ei silti tule tekemään kovin pitkäaikaista vaikutusta teoksellaan. Jäljittäessäni syytä tähän vääryyteen tulin siihen tulokseen, että jostakin syystä runojen lukeminen tuntuu tekstianalyysiharjoitukselta. Jatkuvasti pitäisi olla skarppina ja yhdistellä ja tulkita ja tunnistaa viittauksia ja asettelullisia tulkintamahdollisuuksia ja niin edespäin. Jos hetkeksikään rentoutuu, jäljelle ei jää minkäänlaista mielikuvaa. Proosasta yleensä jää edes jonkinlainen tunnelma, sillä tavallisesti tunnelma on koherentti läpi koko teoksen. Novellikokoelmat lienevät tunnelmakokonaisuudeltaan jostakin tältä väliltä, kirjoittajasta riippuen. Esimerkiksi Janssonin Nukkekaappi on mielestäni erittäin hyvä teos tasalaatuisuutensa vuoksi. 

Näiden lukumieltymysten valossa on hieman harmikin, että Kertun ja Hannun kaltainen hieno ja oivaltava runoteos jää melko ylimalkaiseksi kokemukseksi. Koska kuitenkin minulla täytyi olla jotakin sanottavaa teoksesta, luin sen (hieman surkuhupaisankin kehnolla) tekstianalyysivahteellani ja sain irti runouden muotoa, sisältöä ja asettelua problematisoivaa tematiikkaa sekä tietysti sisarusteeman. Näiden lisäksi kaikista ilmiselvin käsitelty aihe on tietysti satujen ja ikonisten lastenkirjojen uudelleenkirjoittaminen tavalla, jossa moderni ja arkinen aikuisuus sekoittuu sadussa elettyyn lapsuuteen. Sen syvempiä analyyseja kaipaavat voivat siirtyä hakukoneen pariin - epäilemättä hieman enemmällä yrityksellä irti saisi jo vaikka ja mitä hienosyisempää. 

Olen tyytyväinen, että tulin lukeneeksi Kertun ja Hannun, ja uskallan sanoa sen olevan edustava esimerkki kotimaisesta runoudesta (toki jatkumolla, jossa liikutaan Salmenniemen Texas, sakset ja Kotron Sanovat sitä rakkaudeksi välimaastossa ja vielä varmasti laajemmillakin akseleilla, joihin en nyt rajoittuneen runosivistykseni vuoksi paneudu). Katajavuoren runoudessa on jotakin arkista, jotakin yliluonnollista ja ennen kaikkea varsin omalaatuinen ja viehättävän kummallinen pohjavire. 

Aika harvoin on opintojen ohessa tullut vastaan teosta, jonka lukemista katuisin jälkikäteen. Sen sijaan olen kohdannut monia tapauksia, jotka ovat etukäteen aiheuttaneet hieman vastahakoista huokailua ja lukemisen aloittamisen lykkäystä. Vastahakoisuus on kuitenkin vuosien mittaan alkanut pääosin väistyä, ja tätä nykyä uteliaisuus on yleensä päällimmäinen tunteeni, kun on aika lähestyä uutta kirjallisuutta. Kerttu ja Hannu on hyvä esimerkki siitä, kuinka ajatuksia herättäviä nuo kohtaamiset voivat olla. 

---

Riina Katajavuori 2007: Kerttu ja Hannu
Helsinki. Tammi.
72s.
Kansi: Markko Taina

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Albert Camus: Maanpako ja valtakunta & Sivullinen

"Hän on aikamme ahdistuksen syvällinen, traagillinen tulkki." (V.A. Koskenniemi Uudessa Suomessa) 
"Kun katselee nykyisiä kirjallisia näkymiä, ei tunnu lainkaan mahdottomalta, että ajallemme ominaisin taide tullaan löytämään Camus'n linjalta. Ainakaan en tiedä toista, joka olisi paremmin ansainnut Nobelin palkinnon." (Alex Matson Aamulehdessä)

Camusin kaksi teosta yhdistävä nide ilmaantui paitsi hyllyyni myös lukulistalleni joululahjan muodossa. Nobelin saaneet teokset lienevät kaikki klassikoita viimeistään palkinnon vastaanotettuaan, enkä muutenkaan näe mitään syytä kieltää Sivullisen asemaa kirjallisuuden kaanonissa - jätettäköön sellaiset pohdinnat toiseen aikaan tai peräti toisille tahoille. Camus oli kuitenkin minulle kirjailijana uusi tuttavuus sikäli, että ennen en ollut hänen teoksiaan lukenut. 

Novellikokoelma Maanpako ja valtakunta oli sijoitettu yhteisniteen alkuun. Koska luin novellit yksi kerrallaan eri iltoina, miellän Maanpaon ja valtakunnan ikään kuin suklaarasiaksi, josta jokaisessa novellissa oli maisteltavanaan erilainen tunnelmatäyte. Erityisen vaikuttavana jäi mieleeni ensimmäinen novelli Avionrikkojatar, joka oli ainoa naispäähenkilöllä varustettu ja osoitti Camusin taidon ihmismielen kuvaajana. Toinen suosikkini oli novelli Mykät, jossa lakkotaistelija palaa töihin. Vaikka osassa novelleista oli lennokkaampiakin aiheita, ainakin oman lukumakuni perusteella Camusiin sopii sovellettavaksi seuraava sääntö: mitä arkipäiväisempi ja eleettömämpi asia tai tapahtuma, sitä vaikuttavammin ja vahvemmin se on kuvattu.

Kirjan lopussa oli vihdoin itse Sivullinen, yllättävästi vain noin sadan sivun mittainen teos, jonka aikavälin novellikokoelmaan voi huomata. Sivullisen kieli on paljon lakonisempaa ja ytimekkäämpää, mikä entisestään jalostaa ilmaisua. Kuten Maanpaossa ja valtakunnassa, eniten pidin arkipäiväisimmistä kuvailuista. Päähenkilön iltapäivä ja ilta omassa asunnossaan on mielestäni teoksen hienoimpia kohtia. Siten tapahtuva rikoskin osoittautui lukiessani hienoiseksi pettymykseksi: dramatiikka sotkee usein turhaan hienoa eleettömyyttä. Kuitenkin sivullisuuden teema riitti pitämään silti teoksen loppuun asti kiinnostavana, kun jäin kuin jäinkin pohtimaan, kuinka monilla tavoin päähenkilö on sivullinen myös omassa elämässään.

Ainoa seikka, joka hieman etäännytti minua tuosta arvioissakin ylistetystä "aikamme ahdistuksen" kuvauksesta, oli sen jotenkin hyvin vahvana nouseva sukupuolittuneisuus, jonka lähdettä en suoralta kädeltä osaa nimetä. Suuressa osassa Camusin tekstejä nousee jotenkin hyvin miehinen kokemusmaailma esille ilman, että teksti esimerkiksi esittäisi naishahmoja jotenkin väheksyvästi. Olen lukenut teoksia, joissa naishahmoja on suorastaan halveksittu - aikasidonnaisuuteen liittyen, pääasiassa - mutta joista on silti välittynyt jonkinlainen yleisinhimillinen ihmiskuvaus. Ehkäpä joskus tulevaisuudessa, kun luen teoksen uudestaan, osaan selittää paremmin tätä jälkimakua. Se jääköön nähtäväksi. 

Yhteenvetona Camus osoittautui kiinnostavaksi tuttavuudeksi, jonka tyyli oli kieltämättä taidokas, vaikkei aivan omaan makuuni suosikkien kirkkaimpaan kärkeen kohonnut. Sivullinen on ehdottomasti teos, joka kestää valtavan määrän lukukertoja, ja todennäköisesti uusintaluku hamassa tulevaisuudessa avaa siitä uusia kiinnostavia tasoja.  

---

Albert Camus 1947,1957/1961: Maanpako ja valtakunta & Sivullinen
Suom. Maija Lehtonen, Kalle Salo
Helsinki. Otava.
252s.
Kansi: Kosti Antikainen

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Lawrence Sterne: Tristram Shandy - elämä ja mielipiteet

1700-luvun modernein romaaniklassikko! 
Laurence Sterne (1713-68) on Englannin kirjallisuushistorian omaperäisimpiä kirjailijoita, tyylilajista toiseen siirtyilevä satiirikko, joka on kahden- ja puolensadan vuoden ajan hykerryttänyt lukijoitaan. Sternen pääteos on vuosina 1759-67 ilmestynyt Tristram Shandy, yksi romaanitaiteen suurimmista teoksista. Romaanin tapahtumat etenevät katkelmallisesti ja ajassa poukkoillen: Sternen mestariteosta ei ole turhaan kutsuttu silmänkantamattomaksi poikkeamien järjestelmäksi ja sellaisena verrattu James Joycen Odysseukseen

Tristram Shandy on eräitä pisimpään lukemista odottaneita teoksia hyllyssäni. Hankin sen joskus ammoin fuksivuonna, kun peruskurssille piti lukea siitä joku osuus ja tehdä esseekin. Säästääkseni itseni monenmoisilta kiusallisilta tuntemuksilta en palannut esseen pariin näin vuosien jälkeen koko teoksen luettuani. Sen kylläkin muistan, että pidin Tristram Shandya tuolloin aivan kahjona ja sekopäänä kirjana - huonossa mielessä, sillä olin aivan hämmentynyt sen jaarittelevasta kulusta, laittoman oloisesta määrästä ajatusviivoja ja taisipa 1700-luvun kiertelevä ja kaarteleva puheenparsikin tehdä oman osuutensa. Vaikka ajattelen mieluusti tulleeni sittemmin avoimemmaksi ja tottuneemmaksi kaikenlaisia kirjallisia kummallisuuksia kohtaan, on ensimmäinen kohtaaminen varmasti vaikuttanut ennakko-oletuksiini siinä vaiheessa, kun uudelleen palasin teoksen pariin, tällä kertaa aikomuksena kamppailla se alusta loppuun. 

Ensimmäinen yllätys oli, ettei lukukokemuksesta muodostunutkaan minkään sortin kamppailua. Tristram Shandy vain kuohusi vauhdilla eteenpäin, ja minä vain istuskelin aallonhajalla hölmistyneenä mutta myös erittäin viihdyttyneenä. Valtava rönsyily oli ensimmäisellä lukuyrityksellä sumentanut sen seikan, että Tristram Shandy on vekkulia tekstiä ja tuo kirjoitusaikansa lukijan eteen varsin eläväisenä. Useammin kuin kerran se kirvoitti huvittuneita tuhahduksia älyllisen leikittelyn loikkiessa hölmöihin suuntiin. Tristram Shandy ei silti ole niitä teoksia, jotka huomaamaton kieli johdattaa pikavauhtia teoksen lävitse; pikemminkin on kyse jatkuvasta kiemurtelusta, jonka raskassoutuisuuteen on helppo uppoutua hieman flow-tyyppisesti. Saavutettuaan tuollaisen tekstiin täysin keskittyvän mielentilan saa pian huomata lukeneensa jälleen uudet kymmenen sivua ennen kuin aavistaakaan. Yhdeksästä erikseen julkaistusta kirjasta koostuva pitkästi yli 500-sivuinen kirja tuli lukaistua läpi noin sadan sivun pätkissä. 

Poiketakseni hetkeksi historialliselle polulle, Tristram Shandyn merkittävyys rakentuu sen tavalle nostaa esiin kertomisen ongelmallisuus ja toisaalta tärkeys - sillä on väliä, miten kerrotaan, ja Tristram Shandy koostuu pitkälti sen pohdinnasta, miten itse teos tulisi kertoa. Kertojana toimii Tristram Shandy, joka koko teoksen ajan yrittää eri tavoin kertoa elämäntarinaansa. Käytännössä keskiössä ovat hänen isänsä, setänsä ja sedän palvelija. Kuten jo tällainen summaus antaa ilmi, mielenkiintoiseksi rakennettu ristiriitaisuus on eräs teoksen keskeinen anti. Mainittakoon tässä välissä, että Kersti Juvan käännös on erinomainen eikä syyttä palkittu. Ylellä on itse asiassa joitakin vuosia takaperin ilmestynyt Kirja joka muutti elämäni -kuunnelmasarjassa Kersti Juvan haastattelu juurikin Tristram Shandyn tienoilta. Se on edelleen kuunneltavissa ja hyvinkin kiintoisa, viihdyttävä ja laadukas.


Tristram Shandy on ollut myös innoituksena myöhemmälle kirjallisuudelle, muun muassa Diderotin Jaakko Fatalisti ja hänen isäntänsä -teokselle, jossa seurataan veijarimaisen hepun ja hänen palvelijansa seikkailuja Tristram Shandyn Toby-sedän ja tämän Trim-palvelijan henkisissä jalanjäljissä. Jaakko Fatalisti on ollut sekin lukulistallani jo pidemmän aikaa (itse asiassa yhtä kauan kuin Tristram Shandy) ja arvatenkin Sternen teoksen luettuani osaan lähestyä sitä vähintäänkin hieman analyyttisemmin.  


Voin sanoa olevani varsin tyytyväinen siihen, että hankin aikoinani Tristram Shandyn hyllyyni; sitä olisi muuten tuskin koskaan tullut luetuksi hyvistä aikeista huolimatta (kuten näyttää käyvän Littellin Hyväntahtoisille - en vain saa aikaiseksi kantaa sitä kirjastosta, vaikka olen siitäkin lukenut muutamia lukuja lukenut joskus jotakin kurssia varten. Ei ole silti liian myöhäistä vielä, ehkä jonakin päivänä). Toistan jälleen huomioni siitä, että yllättävän monet klassikot ovat suoranaisen hauskoja luettavia, ja Tristram Shandy on tosiaankin yksi niistä. 

---

Laurence Sterne 1759-67/2003: Tristram Shandy: Elämä ja mielipiteet
WSOY. Helsinki.
Suom. Kersti Juva
562s.
Kansi: Kristina Segercrantz