Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys


Nuori pitäjänkätilö Maria herättää ympäristössään epäilystä. Hankalia synnytyksiä kunnialla hoitava itsellinen nainen saa vuosien mittaan tahtomansa arvostuksen mutta ei huomaa jääneensä oman kaipuunsa vangiksi.  
Aviottomana syntynyt Lahja-tytär tahtoo kerätä elämäänsä kaiken sen, minkä äiti omastaan painolastina hylkäsi. Sodan polttamaan pohjoiseen palaava pakolainen kaipaa avioliitossaan kosketusta, kun taas sotasankarina säilynyt Onni etsii kaupunkien lyhyeksi jääviä, kiihkeitä, kiellettyjä onnenhetkiä.  
Vuosikymmeniä myöhemmin Kaarina alkaa sisustaa appensa unelmista tyhjennyttä taloa ja purkaa puhumattomuuden painostavia riippulukkoja.  
Neljäntienristeys on hienovaraisen tarkkanäköinen romaani ihmisistä, jotka rakentavat unelmansa luvattomiin harjakorkeuksiin. 
Päädyin hankkimaan Neljäntienristeyksen opintojani varten, kun olin päätymässä sitä käsittelevän kandidaatintutkielman opponentiksi, ja kirjastoissa teoksella oli kauhistuttavan pitkät varausjonot. Tutkielman tekijä kuitenkin katosi mystisesti kurssilta, ja Neljäntienristeys jäi hyllyyni sitten ihan muuten vaan uudeksi tuttavuudeksi, jonka olin valmistautunut kääräisemään vaikka joulupakettiin, jos laatu ei vakuuttaisi. Olin Kinnusen teoksesta toki kuullut ja etäisesti kiinnostunutkin, mutta juurikin varausjonojen vuoksi olin olettanut tarttuvani teokseen aikaisintaan vuoden tai parin kuluttua, jos silloin vielä muistaisin koko asiaa. Toisin siis kuitenkin kävi.  

Lukuhetkestä on jo aikaa, mutta näin jälkikäteen muistelisin, että Neljäntienristeyksen kieli on sujuvaa ja eteenpäin pehmeästi rullaavaa, kaunistakin huomaamattomuudessaan. Kielikuvat eivät olleet ylenmääräisen maalailevia, vaan arkisia kuten koko teoksen tunnelmakin. Arkisuus onkin Neljäntienristeyksen vahvuus: tavallisuus, kotoisuus ja sitä myöten helppo tarinamaailmaan tuudittautuminen ja pääsy hahmojen todellisuuteen. Kuten nimestä jo on aavistettavissa, Neljäntienristeys seuraa neljää henkilöä ja heidän selviytymistään ja rooleihin asettumistaan maailmassa. 

Omaksi suosikiksini muodostui Lahja, jonka kohtalon monitasoinen traagisuus oli uskottavasti ja sydäntäsärkevästi kuvattu. Myös Kaarinan näkökulma kietoutui samaan hiljaiseen onnen poissaoloon, jonka syitä on vaikea osoitella sormella. Menneisyyteen takertuvan yksinäisen anopin ja synkkyyttä ja pysähtyneisyyttä vieroksuvan ja siitä ahdistuvan miniän asetelma on myös psykologisesti kiinnostava ja ymmärtävästi kuvattu.

Äskettäin lukemani Joenpellon Ei ryppyä, ei tahraa asettuu hyvin kiinnostavaan kontrastiin Neljäntienristeyksen kanssa. Aihepiirit ja käsittelytavat ovat varsin samanlaisia, ja jotakin samaa sävyä on myös lämpimässä suhtautumisessa hahmoihin. Molemmissa seurataan usean sukupolven kautta erilaisia inhimillisiä mekanismeja ja näiden mekanismien periytyvyys tai ainakin vaikutus tuleviin sukupolviin tuodaan esille. Mielenkiintoisinta tässä on tapa, jolla teokset kiinnittyvät kumpikin omaan aikaansa: tekstin asettelusta, sananvalinnoista ja puheenparresta huomaa, että toinen teoksista on 80-luvulta ja toinen taas julkaistu 2010-luvulla. 

En osaa näin äkkiä suoranaisesti eritellä, mikä tuo erottava tyylillinen - ja vieläpä aikasidonnaiseksi väittämäni! - seikka tarkalleen on, joten se voi hyvinkin olla myös omaa keksintöäni. Mutta ehkäpä jäljille pääsee hieman tarkemmin, kun ajattelee eroa näkökulmaerona. Neljäntienristeys kuvaa tarkemmin esimerkiksi 80-luvun ympäristöä kuin oikeasti 80-luvulla kirjoitettu Ei ryppyä, ei tahraa, ja kokonaisuudesta voi aistia, mitä asioita pidetään itsestäänselvyyksinä ja mitä ei. 

Kyseessä ei suoranaisesti ole anakronismi, vaan erilainen painotus; toisaalta taas ei voi sikäli yleistää, että jokaisena aikana on ollut eri tavoin painottavia kirjoittajia. Uusintalukiessani Neljäntienristeystä sitten joskus tulevaisuudessa pitänee tarkkailla näitä hienovaraisia painotusseikkoja, niin ehkäpä mysteeriin tarjoutuu aikanaan ratkaisu. 

En kokenut missään vaiheessa houkutusta kääräistä Neljäntienristeystä joulupakettiin, kuten alun perin olin sille varasuunnitelmaksi kaavaillut. Olen varma, että teos hyvinkin kestää uusintaluvun jos toisenkin, joita se jää nyt hyllyyni odottelemaan. Kinnunen on varsin kiinnostava esikoiskirjailija Neljäntienristeyksen perusteella, ja hänen mahdollinen jatkotuotantonsakin lienee vilkaisun arvoinen, jos sitä joskus ilmaantuu. 

--- 

Tommi Kinnunen 2014: Neljäntienristeys 
WSOY. Helsinki. 
334s.
Kansi: Martti Ruokonen

Kommentit

  1. Minä taas sain tämän kirjan juuri äidiltäni lainaan. Juuri noiden varausjonojen takia.

    Olen lukenut alkua jo vähän ja se ainakin vaikuttaa mielenkiintoiselta. Aikatasot hyppivät, mutta silti tarinassa pysyy ihan mukavasti mukana. Alun synnytyskertomys oli jännittävä, varsinkin kun olin vastikään lukenut tietokirjan kätilön ammatista 1700-luvulla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä puolestani lainasin tämän myös äidilleni luettavaksi niiden samojen varausjonojen vuoksi.

      Neljäntienristeys on kyllä näin maallikon silmään pääsääntöisesti historiallisesti vakuuttava. Mikä tuo tietokirja oli?

      Poista
  2. Luin Neljäntienristeyksen sen ilmestyessä. En pidä itseäni kotimaisen kirjallisuuden lukijana, mutta ihastuin kirjaan. Odotan ihan Tommi Kinnusen uuden teoksen ilmestymistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kas, en ollutkaan huomannut, että Kinnusen seuraavan teoksen ilmestyminen on aivan ovella. Pitää sekin lukaista joskus, sillä Neljäntienristeys vakuutti.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat