keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Franz Kafka: Metamorphosis

Franz Kafka (3 July 1883 - 3 June 1924), one of the greatest writers of modernist and expressionist literature of the 20th century, was born in a German speaking Jewish family in Prague, where he spent the whole life writing and working as an officer and where he is also buried. The Metamorphosis is one of the rare works published during Kafka's life. He thought highly of the book himself and, along with a few other short stories, he did not order it in his will to be destroyed.

Lennokkaasti kuvitettu ja näyttävä versio Metamorphosiksesta päätyi hyllyyni vuosi, pari sitten Prahan-tuliaisena. En ollut aiemmin lukenut Kafkalta kuin yhden tai kaksi novellia kauan sitten, ja ne olivat olleet absurdiudessaan lukioikäiselle mielelleni varsin liukasta tarttumapintaa. En kuitenkaan ole enää pitkään aikaan luottanut teini-ikäisen itseni kirja-arvioihin, joten tartuin Metamorphosikseen uteliain mielin nyt, kun viimein sain aikaiseksi. Tekstin lyhyys yllätti, vaikka teoksen novelliksi tiesinkin. Syynä odotuksiini lieni juurikin omistamani nide, jossa sama teksti on ensiksi tšekiksi (jota en osaa sanaakaan), sitten seuraa runsaasti kuvitusta ja vasta lopuksi englanninkielinen käännös. Yhteisvaikutelmana ajattelin Metamorphosiksen laajemmaksi, vaikka se kattoi teoksesta vain seitsemisenkymmentä sivua, jotka tuli hotkaistua yhden illan aikana.

Yllätyksekseni tapahtumissa ei ollut sellaista absurditeetin tasoa, johon olin henkisesti varautunut etukäteen. Päin vastoin surrealistinen tilanne päähenkilö Gregorin kuoriaiseksi muuttumisen jälkeen vaikuttaa eriskummallisuudessaankin vain harmilliselta sattumukselta eikä niinkään tunnetun maailman romahtamiselta. Pikemminkin kyse on todellisuuden nyrjähtämisestä tavalla, joka kutkuttaa järjettömyyden ja rationaalisuuden välillä taiteillessaan. Vaikka teksti on yksinkertaista, lauseet toteavia ja pääosin kielikuvakiemuroista karsittuja, jännite syntyy juurikin arkisen kielen ja arjen keskelle repeytyneen rujon haavan ristiriidasta. Luin jokaista lausetta hyvin jännittyneenä, mikä ei ole erityisen yleinen reaktio omalla kohdallani. Tämän efektin ja toisaalta lyhyyden vuoksi luinkin Metamorphosiksen kertaistumalta. 

Koska Metamorphosis on niitä teoksia, joka minun oikeastaan olisi pitänyt lukea jo ajat sitten, ja myös koska se on kaunokirjallisuuden klassikoita, opintojen ja muunkin kirjaharrastuneisuuden yhteydessä olin jo kauan ennen spoilaantunut novellin peruskuviosta. Kirjallisuusopintojen myötä on tosin alkanut pelätä spoilaantumista paljon vähemmän, sillä aika harvassa tapauksessa tai genressä juonenkäänteet ovat niitä asioita, jotka merkittävimmin vaikuttavat lukukokemukseen. Siten kävi nytkin: Kafkan kerronta on sen verran taidokasta, ettei sitä saisi ilmaistuksi tarkimmallakaan synopsiksella. Jännittävää kyllä, saamani etukäteismielikuva oli varsin toisenlainen kuin oma lukukokemukseni. Olin odottanut jotakin aivan villisti symboliselle absurdiuden tasolle karkailevaa juonenheittelyä, josta lipsuisin taas tieheni, tarjoiltuna groteskin ja kauhistuttavan kuvaston kera. Absurditeetti oli toki läsnä, samoin groteskius, mutta päällimmäisenä vaikutelmana minulle jäi surumielisyys.

Metamorphosis on jotenkin varsin sopivalla tavalla vaisu ainakin pintapuolisesti, kontrastina pinnan alla kytevään repivään jännitteeseen. Se jopa viritti mieleni tulkintataajuudelle, mikä on suhteellisen harvinaista. Kovakuoriaisuus vertautuu fyysiseen tai ehkäpä psyykkiseen ongelmaan ja sen psykologisiin ja sosiaalisiin vaikutuksiin. Mieleeni tuli myös Hillin Bobby Conroy palaa kuolleista ja muita kertomuksia -novellikokoelmasta varsin kafkamaisista lähtökohdista rakennetun kertomuksen Kuulet heinäsirkan laulavan, jossa päähenkilö herää aamulla valtavana heinäsirkkana. Hillin versiossa tosin veri ja suolenpätkät lentelevät, kun novelli saa hurjan kostotarinan piirteitä. Kuvion juontumista Metamorphosikseen on vaikea olla näkemättä, ja näkyvyys lienee tarkoituksellista. Metamorphosiksen taian juontuessa paljolti kerronnasta ja asetelmasta ei ole ihmekään, että verimässäilyversio hyönteiseksi muuttumisesta jätti paljon kylmemmäksi. Omasta näkökulmastani tämä vertaus vahvistaa, että on huomattavasti tärkeämpää miten kerrotaan kuin että mitä kerrotaan.

Metamorphosis lukeutuu siis niihin klassikkoteoksiin, jotka onnistuvat todella puhuttelemaan. Vieläpä hyvin viehkeänä painoksena omalla kappaleellani on pysyvä paikka kirjahyllyssäni. Enköhän vielä palaa joskus Kafkan pariin.


---

Franz Kafka: Proměna - Metamorphosis (1915/2013)
Engl. Martin Secker & Wardburg Ltd.
Franz Kafka Publishing House. Příbram.
172s.
Kansi: Jiří Slíva 

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Elio Vittorini: Vierailu

Tämä romaani on Italian uuden proosan klassikko. Kirjallisuudelle se on merkinnyt samaa kuin neorealistiset filmit elokuvalle; sen tyyli on antanut äänen koko uudelle romaanitaiteelle, sen ihmiset elävät lukijassa, sen hiljainen eetos rohkaisee moraaliseen ja poliittiseen tiedostamiseen. Se on kestänyt lukemista tuntijoiden salongeissa yhtä hyvin kuin partisaanien vuoristoleireillä. Kotimaassaan se elää jatkuvasti sytyttävää elämäänsä. 
Vierailu on kolme päivää ja kolme yötä kestävä odysseia Sisiliaan. Kaupunkilaistunut Silvestro haluaa viidentoista vuoden jälkeen nähdä äitinsä ja kotikylänsä. Hän lähtee nykyajasta, 30-luvun lopun teollisesta ja fasistisesta Milanosta, jossa Espanjan sodan uutiset enteilevät uutta maailmanpaloa. Hän saapuu tuuliseen vuoristokylään, jossa ihmisten köyhyys ja malaria on sama kuin tuhansia vuosia sitten. Hän palaa takaisin.
Mutta matkallaan hän on hitaissa junissa, ahtaissa kyökeissä ja hämärässä kapakassa kohdannut ihmisiä, jotka ovat panneet hänet liikkeeseen. Hänen tyyni toivottomuutensa on vaihtunut aktiivisemmaksi uusien tehtävien tajuamiseksi. Kuin huomaamatta asiat ovat vaikuttaneet Silvestroon, ja samalla tavalla ne läpäisevät lukijan.

Takakannen sanat ovat mahtipontisinta settiä pitkiin aikoihin - aivan mikä tahansa kirjakaupan hyllyn yhdentekevyys ei voi olla teos, jolla on pokkaa julistaa jo takakannessa olevansa uuden proosan klassikko sekä uuden romaanitaiteen alkulähde. Tai ei ehkä kirjakaupan, onhan painos 70-luvulta ja nide kierrätyskirjahyllyn aarteita. En itse lähtisi kieltämään takakannen hehkutusta jo siksi, etten tunne italialaista uutta proosaa tai Vierailun mainetta kotimaassaan. Omasta puolestani voin kylläkin sanoa, että aika harvoin teoksen ensimmäinen sivu tekee näin suuren vaikutuksen. 

Vittorinin kieli on yksinkertaisella tavalla loistokasta. Virkkeet vyöryvät pitkänä, maalailevana ketjuna, jota rytmittää hyvin ytimekäs ja niukkasanainen dialogi. Eleet ja äännähdykset, vuorovaikutuksen pienet merkitsevät eleet saavat tilaa kertoa omaa tarinaansa. Luvut ovat muutamia sivuja pitkiä, mutta teksti ei tunnu katkonaiselta, sillä luvut vaihtuvat hyvin luontevissa kohdissa, aivan kuin suullisesti kerrotun tarinan taukoina. Teksti onnistuu kietomaan lukijan Sisilian näkymiin, makuihin, hajuihin ja elämään varsin miellyttävällä ja sydäntäsärkevällä tavalla.

Ainoa ongelmalliseksi muodostunut osa-alue teoksessa oli kulttuuriympäristö eli 30-luvun Sisilia, sillä en tiennyt siitä juurikaan mitään. Toisaalta oli erittäin mielenkiintoista lukea aikalaiskuvausta köyhän työväen elämästä, mutta useammin kuin kerran hiipi mielen perukoille tunne, että jokin kulttuuriviittaus livahti juuri ohitse tai jokin henkilöiden reaktio tai toiminta ei avautunut aivan täysin. Harmillisesti siten Vierailun jälkimakuihin lukeutui pieni epätietoisuus ja tunne siitä, ettei teos ollut avautunut aivan kaiken potentiaalinsa mittakaavassa. Positiivisesti ajatellen nämäkin piirteet voi lisätä teoksen uudelleenlukuarvoa parantavaksi, sillä jo näin kertalukemalta Vierailu tuntui herättävän mitä moninaisempia kysymyksiä, joiden ratkaisua varten uudelleenluku jo kangasteli mielessä - vaikka tuskin koittaakaan ihan lähiaikoina. 

Takakansiteksti tarjoaa tulkinnallisen kehyksen, jonka mukaan Vierailu kuvaa passivoituneen yksilön muuttumista yhteiskunnallisesti aktiiviseksi. Usein en voinut estää mielleyhtymiä Gorkin Äitiin, jossa tarinan kaari on aika samantapainen, joskin dramaattisempi; Vierailun päähenkilön kohdalla kehitys tapahtuu pitkälti mielen sisäisinä prosesseina ja pohdiskeluna Sisilian ympäristössä, eikä suoranaiseen poliittiseen toimintaan ryhdytä ainakaan teoksen sivuilla. Yhteistä Äidin kanssa Vierailulla on myös kirjailijan voimakas poliittisen aktivismin tausta. Silti näkisin takakansitekstin lailla Vierailun ansioiden olevan merkittävimmillään tekstuaalisen taiteen osa-alueella, vaikka kieltämättä sillä monitahoista sanottavaa onkin.

Vierailu on kertomus, jossa riittää vielä moneksi lukukerraksi tarkasteltavaa ja ajateltavaa rakenteelliselta ja sisällölliseltä kannalta. Tämä kierrätyskirja on ehdottomasti tullut hyllyyni jäädäkseen.

---

Elio Vittorini 1966/1977: Vierailu
Suom. Pirkko Peltonen
Gummerus. Jyväskylä. 
219s. 
Kansi: Matti Louhi

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Paulo Coelho: Alkemisti

Alkemisti on kertomus nuoresta andalusialaisesta paimenesta Santiagosta, joka lähtee toteuttamaan unelmaansa ja etsimään maailman hienoimpia aarteita. Hän suuntaa Espanjasta Tangerin markkinoille, matkaa halki Egyptin aavikon kohti pyramideja, kunnes tapaa alkemistin. Tarina Santiagon matkallaan löytämistä aarteista opettaa meille viisauksista tärkeimmän: kuuntele sydäntäsi, opi tulkitsemaan elämän tiellä olevia merkkejä ja - ennen kaikkea - kurkota kohti unelmiasi. 
Vain harvoin lukija saa käsiinsä kirjan, joka voi muuttaa hänen elämänsä suunnan täysin. Paulo Coelhon Alkemisti on tällainen kirja. Yli 30 miljoonaa lukijaa on vankka osoitus siitä, että Alkemisti on moderni klassikko. 

En ryhdy tässä siteeraamaan kaikkia niitä hehkuttavia arvioita, jotka Alkemistin yhteyteen on keräilty liitteeksi asti. Sen sijaan siteeraan suoraa erästä Alkemistissa esiintyvää lausahdusta, joka kuvaa ihmeellisen kirkkaasti suhdettani tähän teokseen: "Sinulla on paha tapa yksinkertaistaa asioita". Populaarikulttuurin suosikkimantraan perustuva "tärkeät asiat ovat yksinkertaisia ja intuitiivisia" -filosofia ei ole koskaan lämmittänyt, sillä itse näen sen hieman samantasoisena neuvona kuin sanoa "koeta nyt piristyä/ryhdistäytyä" masentuneelle tai työssauupujalle. Yleisesti ottaen ne, joita neuvo todella auttaa, eivät oikeasti kärsi ongelmista kovinkaan vakavasti ja ne, joilla taas on todellisia ongelmia, kokevat itsensä korkeintaan entistä kurjemmaksi. Vain neuvon sanoja voittaa tuntiessaan itsensä viisaaksi ja empaattiseksi, mikä taas on puolestaan moraalisesti kyseenalaista - ominaisuus, joka mielessäni linkittyy suureen osaan itsehoito- ja elämänfilosofiaoppaita. Sivuhuomiona vielä takakansitekstiin: en oikein hahmota, missä vaiheessa kirjan myyntiluvut takaavat sen klassikkoaseman. Samalla perusteella voitaisiin sanoa Jamesin Fifty Shades of Greyn olevan 2000-luvun merkittävimpiä klassikoita. Onhan sillä yli 70 miljoonaa lukijaa! Eiköhän ole silti niin, että klassikkoasemat muodostuvat hieman toisenlaisten ansioiden myötä. Myyntilukujen hehkuttaminen kertoo omaa kieltään siitä, millä tolalla nämä muut ansiot ovat.

Coelhon meriitit kirjailijana ja yksityishenkilönä ovat varsin vaikuttavat, mutta Alkemisti jätti silti kylmäksi aika monella tasolla. Alkemisti on lähtökohtaisesti symbolinen teos. Kieli on yksinkertaista ja niin ovat hahmotkin - heillä on pelkkä välinearvo, ja tällaisessa teoksessa se on erittäin tarkoituksenmukaista eikä sikäli sysäillyt tuntemuksia suuntaan tai toiseen. Tästä näkökulmasta Coelhon teoksen voisi sanoa olevan onnistunut. Itseäni ei ole kuitenkaan koskaan jaksanut viihdyttää saati liikuttaa saarnaavansävyinen kirjallisuus (tosin Cervantesin Opettavaisissa kertomuksissa kulttuuriympäristön kiinnostavuus anteeksiantoi opettavaisuutta - ja olihan opettavaisuus aivan omaa luokkaansa keskiajalla). Alkemisti ei siten juurikaan edes viihdyttänyt tarkoitushakuisuudessaan. 

Sitten itse filosofiaan, joka oli teoksen käytännössä ainoa sisältö ohuen tarinakuoren alla. Se muodostuu teoksen aikana varsinaiseksi sekametelisopaksi, kun villejä vertauksia ja viittauksia milloin mihinkin uskontoon tai kansanperinteeseen viuhuu riveillä yhä vinhempaan tahtiin. Usein vertaukset tarkemmalla pohdinnalla osoittautuivat suorastaan tahattoman huvittaviksi järjettömyydessään. "Kirjat ovat kuin karavaani" tai "maailmankaikkeudessa kaikki jalostuu" ovat esimerkkejä tällaisista ilman sen tarkempaa erittelyä heitellyistä viisauksista, jotka jäävät todella hämäriksi, jos niitä alkaa tosissaan pohdiskella. 

Eräs niin ikään juhlittu ominaisuus paitsi Alkemistissa myös Coelhon muussa tuotannossa on takaliepeen mukaan yleinen humaanius ja kaikkia - siis aivan kaikkia! - koskettava sanoma. Odotin siten jokseenkin lämmintä ja hyväksyvää maailmankuvaa, mutta sen sijaan törmäsin varsin kyseenalaiseen naiskuvaan, joka sotii ainakin omia arvojani vastaan. En sentään uponnut vanhaan kunnon "naisilla on huono asema, siis sovinistinen kirja" -ansaan vaikka kotonaan valituiksi tai hylätyiksi tulemista odottavat passiiviset naiset hieman hermoille kävivätkin, vaan pikemminkin lähdin turhan tarkkaan ajattelemaan elämäntie-kuviota ja sen merkityksiä. 

Päähenkilö Santiago seuraa elämäntietään, sillä se on hänen tehtävänsä ja maailmankaikkeus niin haluaa. Hän myös tapaa matkallaan monia ihmisiä (kaikki miehiä), jotka kertovat joko seuraavansa elämäntietään tai hylänneensä sen eri syistä. Santiago kuitenkin rakastuu Fatima-nimiseen naiseen, joka tyynesti aikoo odottaa hänen palaavan seuraamasta elämäntietään. Missään vaiheessa ei kuitenkaan oteta millään tavalla kantaa siihen, olisiko Fatimallakin ehkä jokin muu elämäntie kuin Santiago, ja haluaisiko hän ehkä seurata sitä; tarina päättyy onnellisesti (?) Santiagon elämäntien löytymiseen ja Fatiman luokse palaamisen sekä onnellisen loppuelämän suunnitteluun. Fatimalla ei siis joko ole elämäntietä (jolloin hän teoksen oppien mukaan ei olisi luokiteltavissa edes ihmiseksi), tai sitten se toteutui oikean miehen astellessa kohdalle, kun hän oli tarpeeksi odottanut. 

Santiago puhuu Fatimasta ja lammaslaumastaan aika samaan tapaan, ja muistaakseni mystinen alkemistikin vertaa Fatimaa Santiagon lampaisiin. Lampaan tavalla naiset käyttäytyvätkin teoksessa, ovat paimennettavia ilman minkäänlaisia pyrkimyksiä tai henkisiä prosesseja paitsi yhtenäisinä laumoina ("me aavikon naiset" jne.). Lausahdukset kuten "[Fatima toivoi tuulen kertovan Santiagolle, että] hän oli elossa ja odotti poikaa niin kuin nainen odottaa urhoollista miestään joka etsii unelmaansa ja aarrettaan" eivät suoranaisesti ohjaa toisenlaisen tulkinnan pariin. Pikkuasioista muodostuu yllättävän vastenmielinen maailmankuva näinkin yleväksi tituleeratulle teokselle. "Eksoottisuutta" ylistävät kriitiikit saivat nekin teoksen näyttäytymään hieman inhottavassa valossa, kun tapahtumaympäristöä alkoi niiden perusteella katsella pelkkänä eksoottisena kuorena, jossa ei ole tarkoituskaan ymmärtää tai tarkastella itse kulttuuria vaan ainoastaan myydä sen kuvastolla. Tämähän oli suosittua erityisesti siirtomaa-aikaan, mutta jätetäänpä tämä polku kulkematta sen pidemmälle.

Alkemisti saapui hyllyyni vuosia sitten lahjana, ja nyt se on ehdottomasti lähdössä kierrätyskirjahyllyn suuntaan. Ehkäpä joku toinen saa siitä enemmän irti, mikä onkin varsin todennäköistä sen saaman suosion perusteella. Myönnän tunteneeni hienoista epäluuloa Coelhon teoksien laatua kohtaan jo ennakkoon, mutta voin rehellisesti sanoa yllättyneeni ikävästi sen tarjoamasta ahdasmielisyydestä ja useista ontuvista kielikuvista. Toki tunnelma oli ihan kiva, mutta se "ihan kiva" ei riitä antamaan anteeksi ongelmia. Coelho jääköön tästedes viisaammille.

---

Paulo Coelho 1988/2008: Alkemisti 
Suom. Sanna Pernu
171s.
WS Bookwell.
Kansi: Lene Stangebye Geving


keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Jean Echenoz: Pianossa

Max Delmarc on maailmankuulu pianisti, joka pelkää kuollakseen esiintymistä ja ottaisi kovin mielellään rohkaisuryypyn ennen konserttia. Manageri on palkannut hänelle suojelusenkelin, Bernien, joka pitää huolta, että hän ei esiinny humalassa, ja tuuppaa hänet vaivihkaa lavalle kun konsertin on määrä alkaa. Ja kun Max on soittanut ensimmäisen väärän nuotin, jota kuulijat eivät huomaa, pelko häviää. 
Heti ensimmäisellä sivulla kerrotaan, että Max kuolee väkivaltaisesti 22 päivän kuluttua. Kirja ei kuitenkaan pääty siihen. Kuolemansa jälkeen Max joutuu Keskukseen, hotellin tai sairaalan kaltaiseen paikkaan, jossa hänestä huolehtivat 50-luvun amerikkalaisten musikaalielokuvien tähdet. 
Keskuksesta päästyä Maxille alkaa uusi, ikuinen elämä Pariisissa. Se on perin erilaista kuin hänen entinen elämänsä, hauskempaa, mielenkiintoisempaa; muun muassa hän tapaa vihdoin kaivatun nuoruudenrakastettunsa Rosen. Mutta minkähän vuoksi alkaa näyttää siltä, että hän on päätynyt helvettiin?

Kopioin kansiliepeen kuvauksen kokonaisuudessaan edelle, sillä se vaikuttaa kertovan aivan eri teoksesta kuin joksi lukemani teos osoittautui. Luonnehdintani lievetekstistä voisi pahimmillaan olla niinkin tyly kuin "harhaanjohtava" ja kilteimmillään "eri näkökulmaa painottava", mutta omassa lukukokemuksessani nousivat aivan toiset asiat keskiöön - ehkäpä tärkeimpänä Maxin identiteetti, jolla kertojakin leikittelee. 

Kerronta onkin eräs teoksen vahvimmista osa-alueista. Epäsuora kerronta puhuttelee aina, ja oli Pianossa-teoksessa varsin mukiinmenevää. Kertojan lämminhenkinen ja aavistuksen ilkikurinen ote tapahtumiin on keskeisimpiä loppuun asti kannatelleita elementtejä. Maxin tarina ei erityisemmin puhutellut, eikä hän hahmona tullut erityisen lähelle huolimatta piirteistä, joilla hänelle yritettiin luoda inhimillisyyttä. Yhdenkään toisen hahmon kohtalo ei sen enempää kiinnostanut, mikä tuuppi vaivihkaa lukukokemusta mitäänsanomattomampaan suuntaan.

Maagisen realismin osuus ja miljöö kuitenkin osaltaan pelastivat jälkitunnelmani pääosin myönteisiksi. Kuvattu maailma oli kiinnostava, mutta siihen oli tuskin päässyt sisälle, kun teos jo loppui - ikuinen ongelma lyhyiden proosateosten kanssa. Kuolemanjälkeinen uusi elämä samassa maailmassa, jossa jo kerran on elänyt, olisi tarjonnut huomattavasti enemmän mielenkiintoisia asetelmia, eikä teos tunnu toteuttavan täyttä potentiaaliaan. Harmillista sikäli, että edellä mainitut kerronnalliset seikat olivat miellyttävästi mallillaan.

Erityisen kaivelevaksi hämmentäväksi seikaksi jämähti teoksen nimi, jonka jostain syystä aluksi mielsin tarkoittavan jotakin pianon, siis soittimen, sisällä olevaa, ennen kuin jokin loksahti paikoilleen ja ymmärsin kyseessä olevan nyanssi. En tosin osaa sanoa, onko alkuteoksen nimi Au piano todella se tapa, jolla nyanssi merkitään ranskaksi, mutta yhtä kaikki nyanssitulkinta on paljon täysjärkisempi kuin pianon sisällä oleminen. Kumpikaan tulkinnoista ei silti selitä vaikeuksiani yhdistää teoksen nimeä sisältöön; Maxin muusikonura huomioonottaen hiljaisempi nyanssi liittyy päähenkilöön jollakin tavoin. Onko hänen elämänsä hiljaisemmalla volyymilla? Vai hänen kuolemansa? Vai hänen kuolemanjälkeinen elämänsä? Siitäpä sitten tulkitsemaan, mutta itselleni ei yksikään tulkinnoista tarjoutunut muita vahvemmin. 

Echenoz onnistui kuitenkin sikäli tekemään vaikutuksen aistittavissa olevalla potentiaalillaan, että en aio vielä luopua hänen teoksistaan. Todennäköisesti lukulistalle päätyy Minä lähden, jota luonnehditaan takaliepeessä Echenozin uran kruunuksi. Se ei tosin taida eksyä käsiini kirjastosta aivan lähiaikoina.

---

Jean Echenoz: Pianossa (2003/2005)
Suom. Erkki Jukarinen
Tammi. Helsinki.
189s.