sunnuntai 20. syyskuuta 2015

J.R.R. Tolkien: Roverandom

Roverandom sai alkunsa kesällä 1925, J.R.R. Tolkienin poika Michael hukkasi hiekkarannalle rakkaimman lelunsa, mustavalkoisen lyijykoiran. Poikaansa lohduttaakseen Tolkien sepitti tarinan leikkisästä pikku koirasta nimeltä Rover, joka tulee puraisseeksi äkkipikaisen velhon housunlahjetta. Kiukustunut velho taikoo Roverin lelukoiraksi, joka päätyy erään pienen pojan haltuun. Poika kuitenkin kadottaa Lelu-Roverin hiekkarannalle, josta sen löytää vanha hiekkatietäjä Psamatos Psamatides. Tästä alkavat Roverin ihmeelliset seikkailut.
Valloittava satu on tolkienmaiseen tapaan täynnä kielellistä leikittelyä sekä viittauksia myytteihin ja historiaan. Mukana on kirjan toimittajien laatima johdanto ja kulttuurihistoriallisia viitteitä valaiseva selitysosa. Kuvitus on Tolkienin itsensä käsialaa, ja suomennoksesta vastaa Kersti Juva. 

Tolkienin saduista Roverandom ei ole se kaikista lähinnä sydäntäni majaileva - tuo kunnia suotakoon Maamiehelle ja lohikäärmeelle - mutta ajatuksen kanssa luettuna se osoittautui aiemmin luulemaani mainiommaksi lukukokemukseksi. Olen menneisyydessäni muutaman kerran rämpinyt Roverandomin seikkailut lävitse suorastaan ennenkuulumattoman hajamielisesti, sillä kaikki käänteet ja ylipäätään tapahtumat tulivat minulle aivan uusina viimeisimmällä uusintakierroksella. Tolkienin mahtipontisempi tuotanto on aina ollut satumaailmoja kiinnostavampaa, mutta olen parin vuoden mittaan alkanut nähdä satumaailmojen viehätyksen.

Ensinnäkin valtava pikkutarkkuus yksityiskohdissa ja erilaiset intertekstuaaliset hupailut ovat vaikuttavia piirteitä lapsille kerrotussa ja alkujaan improvisoidussa kertomuksessa. Toki voimakasta muokkausta on tapahtunut sitten kesän 1925 jolloin aivan alkuperäinen satu kaiketi kerrottiin, alkaen myöhemmin tapahtuneesta ylöskirjauksesta ja jatkuen lukuisina hienosäätöinä sen jälkeen. Teoksen kommentaarista päätellen ei ole aivan yksiselitteistä, oliko Roverandom aivan yhtä selvästi kaksoisyleisölle suunnattu alkujaan kuin se nykyisellään on. Voisin silti kuvitella, että mikäli alkuperäinen versio sisälsi paljon mytologiaviittauksia, olivat ne ensisijaisesti Tolkienia itseään huvittamassa. Joka tapauksessa nykyisellään Roverandomilla on kuitenkin aikuiselle ja lapselle erilaista tarjottavaa, ja sikäli kaksoisyleisön käsite on tarkoituksenmukainen. Erityisen mielenkiintoiseksi juuri Roverandomiin sirotellut "aikuisemmat" viittaukset nousevat siksi, että ne vasta ennakoivat Tolkienin myöhempiä, valtavia mytologioita ja ikonisia hahmoja; esipuheessa hahmotellaan Roverandomista esiin muun muassa Gandalfin, Smaugin ja Tom Bombadilin aihioita. 

Tolkien on sadunkertojana suorastaan riemastuttava. Käänteet hipovat usein nonsensea, kun lähes mikä tahansa ympäristön asia saa yhtäkkiä inhimillisiä piirteitä, matkaa tehdään kuusta merenpohjaan asti ja nurkan takana vaanii aina uusi ihmeellinen käänne. Lukijan huomion hetkellinenkin herpaantuminen vaatii usein muutaman kappaleen takaisin palaamista kärryille palaamisen edellytyksenä. Seikkailullisuus ja vauhti ovat kuitenkin omiaan lastenkirjalle, joka Roverandom pohjimmiltaan on. Vaikka en enää ole lapsenmielisenäkään ensisijaista yleisöä, voisin kuvitella pitäneeni Roverandomista kovasti lapsena, jolloin seikkailut, hauskat ja vauhdikkaat käänteet ja etenkin eläimet olivat suosikkiasioitani kirjallisuudessa. 

Toisaalta rönsyilevyys selittää pitkälti aiemmat epämääräiset läpilukuni. Epäilemättä olin jossakin vaiheessa vain lipsahtanut mutkassa ojaan ja sieltä ei ollut palaamista kuin hetkittäin. Tolkienin kieli toki jaksoi ilahduttaa, mutta viittaukset menivät etenkin aiemmin viuhuen ohitse, kun en hoksannut pitää takana olevaa selitysosiota auki lukemisen rinnalla. Vauhdikkuus ei jatkuvassa hämmennyksessä onnistunut edes viehättämään, mikä taso aukesikin huomattavasti paremmin tällä kertaa. Erityisen huvittavia olivat silmänkääntäjä Artakserkseen edesottamukset vedenalaisen maailman maagina sekä vedenväen monenkirjavat huolet, joihin lukeutui muun muassa hajamielisen hain lipuminen ruokasaliin kesken illallisen. 

Roverandom on taattua satutolkienia, jota ainakin omistamassani painoksessa sulostuttavat kirjailijan omat kuvitukset. Ehkäpä verrattain myöhäinen julkaisuajankohta kirjoitusaikaan nähden on suoranaisen klassikkoaseman puuttumisen taustalla. Itse rinnastaisin Roverandomin ehkäpä Hobittiin, sillä edellinen on tietyllä tavalla nivel satujen ja kunnianhimoisen high fantasyn välillä. Roverandom ei ole vielä irrottautunut satumaailmasta, mutta tähyää jo meren ylitse kohti haltioiden asuinsijoja. 

---

J.R.R. Tolkien: Roverandom (1998/2002)
Suom. Kersti Juva
WSOY. Helsinki.
115s.
Kansi: J.R.R. Tolkienin kuvitusta

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Karen Joy Fowler: Jane Austen -lukupiiri

Viisi eri-ikäistä naista ja yksi mies perustavat lukupiirin kooontuakseen keskustelemaan Jane Austenin romaaneista. Seuraavan puolen vuoden aikana avioliitot joutuvat koetukselle, uusia suhteita alkaa, epäsopivat järjestelyt muuttuvat sopiviksi ja rakkaus löytää kohteensa. Fowler havainnoi taitavasti ihmisluonnon heikkouksia ja sosiaalisen kanssakäymisen raadollisuutta. Hänen tekstinsä on tarkkanäköistä ja hykerryttävän ironista; se kuvaa hienovireisesti tavallisten ihmisten elämää hieman Annie Proulxin tai Carol Shieldsin tapaan.  
Jane Austen -lukupiiri on paitsi oivaltavasti kirjoitettu ja älykäs ihmissuhderomaani, myös tarina lukemisen itsensä merkityksestä, kirja jonka Jane Austen olisi kirjoittanut jos hän olisi elänyt 2000-luvun Kaliforniassa. Yhteydet Austenin teosten ja nykymaailman välillä ovat herkullisia. Austenin tuotannon tuntemista Lukupiiri ei kuitenkaan edellytä, pikemminkin avaa siihen houkuttelevia näkökulmia.

Olin valmistautunut Jane Austen -lukupiirin lukemiseen aivan yhtä huonosti kuin tavallisestikin uuteen kirjaan tarttumiseen; silti kirjasta ilmestyneen elokuvan arvion joskus lukeneena ja siten teoksen viihteelliseksi päätelleenä olin jo tavallista perehtyneempi tulevaan lukemistooni. Takakansi kuitenkin houkutteli tarkkasilmäistä ihmisten vuorovaikutuksen havainnointia (kirottua, suosikkiaiheeni!) lupailemalla. Teos tarttui matkaani kierrätyskirjahyllystä, joten menetettävää ei suoranaisesti ollut. 

Vaikka "tarkkasilmäisyyden" suhteen ei ollutkaan kyse aivan yhtä räikeästä ja miltei absurdin perättömästä puheesta kuin Stewartin Matkijalinnun kohdalla aikoinaan, huomiot jäivät melko vaisuiksi sen rinnalla, mitä ne olisivat voineet olla. Fowler pysyy sisäsiististi pinnallisella tasolla hahmojen vuorovaikutuksen havainnoinnissa muistaen tunnollisesti ylikorostaa huomioitaan ja siten romuttaa niin lupaillun hienovaraisuuden kuin alkujaan aidosti uskottavat havainnotkin. Eräässäkin kohdassa yksi hahmoista selostaa suurella touhulla, kuinka inhoaa ihmisiä, jotka puhuvat toisten päälle ja vievät suunvuoron - estäen tietysti toista hahmoa pääsemästä ääneen. Kuvio, jossa ensimmäinen hahmo keskeyttää toisen on toistettu kolmesti peräkkäin, ettei keneltäkään vain jäisi tämä hienovarainen kerronta huomaamatta. 

Yhteinen periamerikkalainen maailmankuva yhdistää niin jokaista hahmoa kuin kertojaakin, joka ei vaikuta kykenevän ottamaan etäisyyttä itsestäänselvyyksinä pitämiinsä asioihin. Kulttuurillisiin ihanteisiin sopimattomien hahmojen ja ajatusmallien puute antaa teokselle kitkerästi Hollywoodilta maistuvan silauksen. Takakansitekstissä Fowleria verrataan  muun muassa Carol Shieldsiin, mutta vertaus ontuu mielestäni Jane Austen -lukupiirin anteeksipyytävän arkuuden vuoksi. Sen yhden teoksen perusteella, jonka Shieldsiltä olen lukenut, on Shields huomattavasti valmiimpi rikkomaan kaavoja.

Hiukan halvanoloinen Austenin teoksilla ratsastaminen johti aivan odotetusti austenmaisiin juonenkäänteisiin, joissa ylimmän onnen keskiössä on romanssi. Toki erilaisiakin päätöksiä hahmojen tarinoille oli, mutta kaikki ne sisälsivät suurieleisiä dramaattisia käänteitä, kuten onnettomuuksia tai laskelmoituja petoksia. Suuri osa teosta käsitteli Austenin tuotannon analyysia hahmojen toimesta, mikä sinänsä oli ihan kiinnostavaa kyseistä tuotantoa siedettävästi tuntevalle. Hiukan tylsänpuoleiseksi nämä kohtaukset kävivät kuitenkin siksi, että aika harvoja aidosti uusia näkökulmia oli siltikään esitelty. Osa näkökulmista oli tosin sikäli odottamattomia, että ne oli suodatettu anakronistisesti nykyajan kulttuurillisten skeemojen lävitse. 

Toki teoksen jekku ja juju olikin, että hahmot käyttävät Austenin teoksia käsitelläkseen omaa elämäänsä, mutta että aivan oikeasti - ei mitään itsekritiikkiä? Oli kummallista ajatella koulutettujen ja älykkäiden ihmisten pitävän mielekkäänä modernin naisen mentaliteetin liimaamista 1700-luvun naisen käytöksen tai valintojen päälle, joten monet keskustelut vaikuttivat naiiveilta ja käsittelytapa tarkoitushakuiselta. Minulle jäi lukupiirikeskusteluista hiukan ristiriitainen olo: ovatko lähestymiskulmat aidosti näin typeriä ja harkitsemattomia vai esitetäänkö parhaillaan jotakin äärimmäisen hienovaraista ja nerokasta kritiikkiä, joka vain jää huomaamatta? Teoksen yleissävyn ollessa mitä on päädyin ensimmäiseen vaihtoehtoon. Ehkäpä teoksesta saisi enemmän irti, mikäli viitsisi tarkastella perinpohjaisemmin lukupiirikohtauksia, mutta en aivan suoraan sanottuna jaksa uskoa, että mitään mullistavaa tulisi ilmi - onhan koko teoksen ajan koetettu varmistaa, ettei lukijalta menisi yksikään "hienovarainen" vihje ohitse. Loppukin on, jos ei nyt aivan suljettu, niin sovinnaisella tavalla avoin eikä herätä mitään mielenkiintoa jatkoa ajatellen.  

Voin kuitenkin rehellisesti myöntää, että Jane Austen -lukupiiri on lukemastani viihteellisestä kirjallisuudesta sieltä laadukkaammasta päästä. Potentiaalia aidosti koskettavaksi kerronnaksi pilkahteli aina toisinaan, mutta siloittelun ja Hollywood-kerronnan muottiin sovittamisen vuoksi teos pelkistyi tylsähköksi, toisinaan vaisusti sädehtiväksi välipalaksi. On helppo uskoa, että tarina kääntyi onnistuneesti elokuvaksi, sillä jo tekstimuodossa Jane Austen -lukupiirillä on taiteellisesti kunnianhimottomalle kirjallisuudelle tyypillisiä elokuvallisia piirteitä. Ellen olisi kuullut puskaradiosta, että Fowlerin teos Olimme ihan suunniltamme on vakavamielisempää proosaa ja jopa kantaaottava, tuskin edes vilkaisisin kirjailijan tuotantoon toiste. Olimme ihan suunniltamme suuntaa siis lukulistalleni ja Jane Austen -lukupiiri takaisin samaan kierrätyshyllyyn, josta tulikin. 

---

Karen Joy Fowler: Jane Austen -lukupiiri (2004/2005)
Suom. Arja Kantele
Johnny Kniga. Helsinki.
312s.
Kansi: Kirsi Kujansuu

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Susanna Clarke: Jonathan Strange & herra Norrell

On vuosi 1807, ja magia on kadonnut Englannista lopullisesti. Tai niin luultiin, kunnes salaperäinen herra Norrell taikoo talvisena aamuna Yorkin katedraalin kivet puhumaan. 
Nuori herrasmies Jonathan Strange haluaa kehittää omia luontaisia taipumuksiaan magian alalla ja hakeutuu aluksi vastahakoisen herra Norrellin oppilaaksi. Kaksikko niittää pian taidoillaan runsaasti mainetta ja kunniaa. Selvästi lahjakas Strange ei kuitenkaan ymmärrä, miksi Norrell tahtoo pimittää kaiken tiedon, joka liittyy Englannin magian luojaan, kuuluisaan Raven Kingiin. 

Jonathan Strangen ja herra Norrellin Wikipedia-artikkelissa on vastaanoton kohdalla ainoastaan yksi linkki, joka johtaa Tähtivaeltajan arvioon teoksesta. Arvostelijan mukaan Strange ja Norrell jää kauas parhaan scifin kärjestä, sillä "sen peilauspinta nykyihmisen todellisuuteen on olematon". Käsittääkseni arvio on sikäli aivan reilu ja paikkansapitävä, että kyseessä on 1800-luvun mentaliteettia ja kerrontaa taitavasti jäljittelevä fantasiakirja, jonka kehyksenä toimii vaihtoehtohistoriallinen miljöö, missä ympäristössä ei kieltämättä kosmeettisella tasolla ole paljonkaan nykyihmisen kokemuspiiriin kuuluvia asioita. Se tosin jäi epäselväksi, miksi fantasiakirjan pitäisi istua juuri scifin ihanteisiin (ja että miten kummassa parhaalla scifillä voi olla yksi yhteinen yleismaailmallinen nimittäjä, ellei kyse ole henkilökohtaisesta mielipiteestä) sekä se, millä perusteella teoksen eräänä keskeisenä teemana oleva vallan ja tiedon suhde ja toisaalta tieteen ja luovuuden tasapaino ei kosketa nykyihmistä millään lailla - sikäli kun tietoni ovat ajan tasalla, tiedettä tehdään edelleen ja sillä edelleen vaikutetaan asioihin, kuten oli asianlaita myös kymmenen vuotta sitten arvostelun ilmestyessä. Ehkäpä arvostelijan kaipailema älyllinen haastavuus on Strangessa ja Norrellissa linkittynyt teemaattiseen käsittelyyn, sillä suoranaista teesiä ei missään vaiheessa kirjoiteta auki, vaan tapahtumien kautta ohjataan lukijaa näkemään asioita eri kulmista ja pyörittelemään aihetta mielessään. Paradoksaalisesti omasta mielestäni juuri tällainen on älyllisesti haastavaa kirjallisuutta. 

Minun ei henkilökohtaisesti enää aikuisiällä ole ollut vaikea ymmärtää, miksi erilaiset ihmiset ovat kiinnostuneita erilaisesta kirjallisuudesta ja että makuja on monia, missä nähtävästi eroan arvostelun kirjoittajasta - hän lopetusvirkkeessä hämmästelee neuvottomana, miksi kukaan haluaisi lukea kirjallisuutta, joka ei ole häntä vakuuttanut erinomaisuudellaan. Toisaalta olen itsekin kohdannut lukuhistoriani aikana kirjoja, joiden antia minun on ollut vaikea hahmottaa kaikkien positiivisten ominaisuuksien puuttuessa. Tähtivaeltajan arvion mukaan Strangessa ja Norrellissa tosin on onnistuneita piirteitä, mutta ne ovat yhdentekeviä ja "tyhjäksi viljeltyä viihdettä" sen rinnalla, että uusia elementtejä maailmankatsomukseen ei kuulemma tarjota. Mikä on tyhjää kenenkin mielestä on tietysti makuasia; itse esimerkiksi nautin suunnattomasti edellä mainitun vahvan tematiikan sen monipuolisen pohdinnan ohella hyvästä kerronnasta sekä älykkäästä ja tarkkasilmäisestä ihmisluonnon havainnoinnista. Omasta mielestäni Clarke on toteuttanut kaikki nämä osa-alueet mestarillisesti Strangessa ja Norrellissa. Itse painottaisin myös nimenomaan onnistunutta kerrontaa: uskaltaisin luonnehtia kerronnan olevan jopa eräitä pääsyitä sille, miksi itse luen kaunokirjallisuutta. Samoin oma maailmankatsomukseni hyötyy kiinnostavasti kuvatuista fiktiivisistä henkilöistä, joita ainakin itse luonnehtisin Strangessa ja Norrellissa olevan, puhumattakaan jo muutamaan kertaan esiinnostetusta kiinnostavasta tematiikasta teoksen keskiössä. 

Tässä vaiheessa lienee soveliasta huomauttaa - sikäli kun se ei jo kaikille ole selvää - että henkilökohtaisesti pidän Jonathan Strangea & herra Norrellia eräänä parhaista koskaan lukemistani fantasiakirjoista (joka muuten on sattumoisin yksittäisenä genrenä parhaiten edustettuna lukuhistoriassani; vertailukohtana on siis useita satoja teoksia). Syyksi voin sanoa jälleen saman fraasin, jonka olen tainnut kertaalleen ottaa esille Kehlmannin teosten onnistuneisuutta luonnehtiessani: Clarke vain tekee kaiken oikein, mitä tulee omaan kirjalliseen makuuni. Monumentaalinen romaani rakentuu vähä vähältä luikerrellen laiskasti mitä monimutkaisimpiin kuvioihin mykistävän vaikuttavasti toteutetussa vaihtoehtohistoriallisessa miljöössä, joka on kerrontaa myöten autenttisen oloinen. Hahmot ovat kiinnostavia ja tarpeeksi realistisia liukuen toisaalta myös yliluonnolliseen tavalla, josta ei aivan erota, missä raja oikeastaan kulkee. Teos on vahvatunnelmainen ja viimeistelty, ja juoni nousee kuin majesteettinen rajuilma lukijan ylle synkkine varjoineen kerronnan luopumatta kuitenkaan koskaan kuivakasta huumoristaan ja terävästä otteestaan.

Ensikosketukseni Strangeen ja Norrelliin oli yläasteaikoinani, jolloin satuin valitsemaan teoksen joululomalukemistokseni. Luin sen kannesta kanteen hiukan sen verkkaisuutta vieroksuen, mutta sen innoittamana kirjoitin ensimmäiset ja viimeiset runoni ja omalaatuinen ja harvinaisen syvä tunnelma jäi mieleeni lähtemättömästi. Korkeakouluopintojeni alussa hankin niteen hyllyyni, kun siihen käytettynä törmäsin, ja uusi lukukerta oli suorastaan mykistävä. Teos toteutti kaikki fantasiakirjallisuudelle asettamani toiveet (niitä on paljon) ja teki lähtemättömän vaikutuksen. Jos minun pitäisi luopua yksi kerrallaan kirjahyllyni kirjoista, Jonathan Strange ja herra Norrell olisi viimeisten joukossa. Clarken teoksen kaltaiset tapaukset ovat se syy, miksi edelleen luen fantasiakirjallisuutta: suurin osa genreen luokiteltavista teoksista jättää paljon toivomisen varaa, mutta asioiden loksahtaessa kohdilleen jonkin onnistuneen teoksen muodossa on lukukokemus vertaansa vailla. 

---

Susanna Clarke: Jonathan Strange & herra Norrell (2004/2005)
Suom. Helene Bützow
WSOY. Juva. 
793s.
Kansi & kuvitus: Portia Rosenberg

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Vanha Astrid elää pienessä ruotsalaisessa kylässä lähes erakkona, itseensä käpertyneenä. Eräänä ankarana talvipäivänä hän huomaa nuoren naisen kantavan muuttokuormaansa naapuritaloon. Jokin Astridissa liikahtaa.
Veronika, suuren menetyksen kohdannut kirjailija, on tullut kylän hiljaisuuteen viimeistelemään uusinta romaaniaan. Veronika ei tiedä mitä odottaa, kun hänen vanha naapurinsa uskaltautuu ensimmäisen kerran kolkuttamaan hänen ovelleen. 
Lettujen ja metsämansikkahillon äärellä naiset löytävät hiljalleen toisistaan odottamattoman sielunkumppanin. Ihmisen, jonka kanssa voi jakaa kipeät salaisuudet ja kauniit muistot.

Olssonin teos on lojunut hyllyssäni vuosikaudet odottamassa lukemista saatuani sen juhlapäivänä lahjaksi kolmisen vuotta sitten. Aloitin sen jo kerran, mutta nopealukuisesta tekstistä huolimatta lukuoperaatio hyytyi noin sadan sivun jälkeen. Jo muutaman luvun jälkeen oli selvää, ettei teos ollut aivan minun tyyliseni. Nyt kuitenkin ajattelin aloittaa aivan alusta ja kahlata hamaan loppuun saakka edistääkseni projektiani, joka käsittää kaikkien hyllyssäni makaavien lukemattomien kirjojen läpiluvun. 

Ongelmani teoksen kanssa ei ole niinkään yksittäinen hahmo, tyyliseikka tai juonikuvio, vaan pikemminkin maailmankuva aivan yleisesti. Toki teoksen lähtökohta oli sikäli kiinnostava, että verkkainen ja lämmintunnelmainen romaani on jo itsessään harvemmansorttinen tuttavuus. Valitettavasti teos oli vahvemmin viihteellinen kuin olisin toivonut - viihteellisyydellä tarkoitan yksinkertaistavaa, tietyllä tavalla kiiltokuvamaista maailmankatsomusta ja hahmogalleriaa sekä valmiiksi pureskeltua sanomaa. On vaikea kuvitella, mitä kukaan saisi irti tästä teoksesta, ellei sitten lämminhenkisyys riitä sisällöksi pelkästään sen vuoksi, että se ei ole fiktiossa aina muotia nykyaikana. 

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja keskittyy kahden eri-ikäisen naisen tarinaan. Molemmat ovat kokeneet kovia, muun muassa rakastetun kuolema on osunut kummankin kohdalle. Sen lisäksi soppaan mahtuu hyväksikäyttöä, äidin itsemurha, onneton avioliitto, lapsenmurha, keskenmeno ja etäinen isäsuhde. Onnekseen hahmot eivät silti oireile millään tavalla traumaattisten kokemustensa vuoksi, vaan objektiivisesti ja avoimesti analysoivat tunteitaan toisilleen tunnettuaan pari päivää. Esimerkiksi suru ilmenee lähinnä melankolisena ikkunasta tuijottamisena oman omakotitalon aurinkoista puutarhaa katsellen ja huokaillen. Kaikki naishahmot ovat (tai olivat nuoruudessaan) sirolla tavalla kauniita, nauravaisia ja taiteellisesti lahjakkaita, miehet taas raamikkaita, komeita ja helliä - poikkeuksena mainitun onnettoman avioliiton sulhanen, joka on kylmä, persoonaton ja ruma. Välimuotoja "hyvän ja kauniin" ja "ruman ja epäinhimillisen" välillä ei ole. Suurin osa tapahtumista keskittyy erilaisten ruokalajien syömiseen milloin missäkin kauniissa miljöössä, aforismien laukomiseen ja henkilökohtaisten, aina ulkopuolelta iskeneiden tragedioiden runolliseen kuvailuun.

Nopealukuista kielestä tekee sen yksinkertaisuus, mikä ei tietenkään ole automaattisesti huono asia. Pikemminkin tämäntyyppisessä kirjallisuudessa nopealukuisuus on erittäin tarkoituksenmukaista ja toivottua. Vaikka sisältö ei onnistunut hurmaamaan, kieli vei kuitenkin eteenpäin - toisinaan liiankin hurjaa vauhtia, kun parissa kappaleessa oli edetty viikkoja. Kieli tunnelmoi usein ja asetteli tunteiden ja muistojen ylle runollisuuden huntua, mikä ehkä sopi haettuun tunnelmaan, mutta oli hiukan koomisenkin sievisteltyä aika ajoin. Vaikka tapahtumien tasolla käsitellään rankkojakin teemoja, pitäytyy tunnelma silti kielen kautta vankasti kesäisissä lettukesteissä auringonläikkäisessä ruotsalaispuutarhassa. 

Olssonin tuotanto tuskin tulee kiinnittämään huomiotani jatkossa. On toki ihan miellyttävää tietää, että kaikki viihdekirjallisuus ei käytä tehokeinoinaan seksiä ja/tai väkivaltaa, vaan söpöstelykin riittää myyntivalttina. Keskiluokkaisuuskuplassa elävien ideaali-ihmisten lettukestit ja päiväkävelyelämykset eivät kuitenkaan omalla kohdallani riitä täyttämään sitä tarvetta, jota varten kirjallisuutta luen: tarvetta ymmärtää maailmaa ja saada uusia näkökulmia, joiden kautta tarkastella itseään ja muita. Kirjan hahmojen kaltainen avoimesti ja sujuvasti kommunikoiva, erehtymätön ja miellyttävä olosuhteiden uhri on helppo hyväksyä ja ymmärrykseen perustuva yhteys muodostuu nopeasti. Todelliset ihmiset vain harvoin yhtä täydellisiä ovat.

---

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (2005/2012)
Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi
Gummerus. Helsinki.
334s.
Kansi: Fennopress Oy / Johner Bildbyrå Ab / Magnus Fond

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Katja Kettu: Kätilö

Katja Ketun palkittu menestysromaani taikoo esiin vaietun historian, vankileirien ja saksalaissotilaiden sotamorsiamien Suomen. 
Kätilö on tosipohjainen kertomus suomalaisnaisen ja SS-upseerin yhteentörmäyksestä Lapin sodan kynnyksellä. Se on väkevä todistus siitä mihin ihminen on valmis rakkauden tähden.
Petsamo, kesäkuu 1944. Kätilöllä on punikkina lahdatun isänsä kiihkeä veri. Hän on jo lapsena rikkirevitty maho hyljäke, joka tuntee välilihojen ja karboliveden maailman. Kunnes hän törmää mieheen, saksalaisluutnanttiin kiillotetuissa SS-saappaissa. Ja mies näkee hänet, jälkeisissä pestynä, purtu napanuora hampaiden välistä roikkuen. Mies katsoo niin kuin ei kukaan ennen. Rakkaudessaan nainen on valmis seuraamaan miestä leirille, johon tämä komennetaan, kulkemaan vaikka läpi koko Jäämeren rannat.

Kesäreissutuliaisiksi saamani Kätilö oikeastaan vain osui käteeni luettavien kirjojen pinosta. Olin teoksesta jotakin kuullut ennalta ja tuore elokuvakansi varmistaa Kätilön aseman valokeilassa, mikä hiukan hilasi mielenkiintoani ylös. Takakannen (tavallista vakuuttavampi) litania ylistyspuheenvuoroja toimi sekin myötävaikuttimena. En tavallisesti erityisemmin seuraa uutuuskirjoja tai välttämättä lue mediahuomion keskipisteenä olevia teoksia, elleivät jostain sattuman oikusta liki kirjaimellisesti käteeni päädy. Monesti saattaa myös olla, että jokin julkisuudessa esiintyvä teos vaikuttaa kiintoisalta, mutta en saa aikaiseksi tai muista hankkia sitä käsiini - etenkin, kun politiikkani on nykyisellään olla tekemättä niin sanottuja turhia kirjahankintoja eli käytännössä välttää sellaisten kirjojen ostamista, joista en tiedä, haluanko ne hyllyyni (pari euroa maksavien kirjojen tehdessä sikäli poikkeuksen, että niitä ei harmita laittaa kierrätyskirjahyllyyn, jos ei nappaakaan). Usein pinnalla olevia teoksia myös seuraa kirjastoissa valtava lainausaalto, jolloin teoksen saamisesta käsiinsä puolen vuoden sisään on turha edes haikailla. Niinpä saatan tutustua uusiin muotiteoksiin vasta esimerkiksi muutaman vuoden päästä suurimmasta myllytyksestä.

En ole siis missään määrin oikea henkilö arvioimaan sitä, kuinka usein mediahuomiota saavat teokset ovat aidosti innovatiivisia tai "ansainneet" kaiken saamansa hypetyksen. Ketun teoksen hyvin voimakas ja persoonallinen kertojanääni kuitenkin teki vaikutuksen ja on suomalaisen nykykirjallisuuden ilmaisuvoimaisimpia omalaatuisuudessaan. Etenkin murteiden käyttö miellytti minua suuressa määrin ja teki Kätilön maailmasta entistäkin upottavamman. Sitäkin onnistuneempi ratkaisu oli myös luontevanoloisesti pudotellut vanhahtavat ilmaisut, jotka todella tehostivat uskottavaa ajankuvaa; aiemmin kesällä lukemani Rinteen Tie päättyy tunturin laella vuodelta 1946 sisälsi samankaltaista kielenkäyttöä. Kieli Kätilössä on karua, sievistelemätöntä ja toisaalta äärettömän runollista - eiväthän nuo määreet silti ristiriidassa ole alun alkaenkaan. Turhiin kielikuvasilmukoihin ei kuitenkaan ole langettu, mikä miellyttää kaltaistani turhan kryptisyyden vieroksujaa. 

Kätilön kerronnassa oli helppo vain ajautua eteenpäin, sillä tarinamaailmassa pysyminen ei vaatinut minkäänlaisia ponnisteluja huolimatta lettimäisesti punoutuvasta useiden aikalinjojen muodostamasta rakenteesta. Hahmot olivat tarpeeksi uskottavia ja heidän kohtalonsa kiinnosti aidosti. Hämmennystä kuitenkin aiheutti ulkokirjallinen seikka, joka liittyy päähenkilön silmään. Tekstistä sain käsityksen, että kyseessä on vahvanpuoleinen karsastus, mutta elokuvassa kyseessä on ilmeisesti vain huono näkö, koska ainakin leffapokkariin sijoitetuissa kuvissa Krista Kososen näyttelemällä sankarittarella on yksinkertaisesti silmälasit nenällään (kirjassa ei mistään laseista mainittu sanaakaan; samoin lisänimeä Villisilmä, jota päähenkilöstä läpi teoksen käytetään, on vaikea yhdistää taittovirheeseen). Vastenmielistä ajatella, ettei elokuvamaailma sulata karsastavaa päähenkilöä, vaan silmän erityispiirteille täytyy antaa "esteettisempi" selitys - etenkin, kun teoksessa päähenkilön vetovoiman toistuvasti kuvataan syntyvän persoonallisuudesta ja olemuksesta.

Sota-ajan kuvauksena Kätilö ei osunut aivan otollisimpaan aikaan omassa lukuharrastuksessani. Olin jo tälle kesälle lukenut Lundbergin Marsipaanisotilaan, ja vaikka erilaisen kirjallisuuden lukeminen saman ilmiön tai aiheen tienoilta voi olla parhaimmillaan hyvinkin antoisaa, itse tavallisesti kaipaan erityyppistem aihepiirien vuorottelua. Olisin toki voinut lykätä Kätilön lukemista, mikäli olisin tehnyt edes alkeellista taustatyötä (huomautettakoon silti, ettei leffakansipokkarini sisällä minkäänlaista takakansi- tai kuvaustekstiä, jossa aihepiiriä olisi valotettu. Ehkäpä kansallissosialistisen Saksan symbolin teoksen kannessa olisi pitänyt herättää mielleyhtymiä, mutta jostain syystä en koskaan ollut tarkastellut kantta niin huolella, että olisin sen havainnut ennen kuin teoksen puolessavälissä. (Tätä en voi selitellä millään; onhan tuo nyt varsin näkyvä.)) Silti pohjoisen Suomen ja Petsamon näkökulma alueellisine piirteineen oli sen verran uusi lähestymiskulma, että aihepiiri ei tuntunut loppuunkalutulta.

Kätilön perusteella voin todeta Ketun miellyttävän erottuvaksi kotimaiseksi kirjailijaksi, jonka teoksia saatan toistekin lukea, vaikka en niitä saman tien ole lukulistaani lisäämässäkään. Ehkäpä syynä saattaa olla se, että kaikista lumovoimaisimpia asioita Kätilössä olivat kieli murteineen ja kulttuurinen ympäristö. Myönnettäköön silti, että Kätilön perusteella Kettu on lukemistani suomalaisista nykykirjailijoista kiinnostavimpia.

---

Katja Kettu: Kätilö (2011/2015)
WSOY. Helsinki.
348s.
Kansi: Mia Selin / Solar Films Inc.