sunnuntai 30. elokuuta 2015

Johann Wolfgang von Goethe: Jälkisointuja

Jälkisointuja-antologia avaa näkymän Johann Wolfgang von Goethen (1749-1832) elämään ja lyyriseen tuotantoon raikkaalla otteella. Runoruhtinas astuu jalustaltaan ja lukija voi kohdata hänet inhimillisenä ihmisenä. 
Runojen minä uhmaa nuoruuden raivolla auktoriteetteja ja jumalia, hän palaa romanttisesta rakkaudesta ja pakahtuu lihan himosta. Vähitellen runojen elämännäky seestyy ja aiheiksi nousevat elämän olemuksen ja työn merkityksen pohdinta sekä luntokokemukset, joista kasvaa olevaisen vertauskuvia. Runojen minä - kuten Goethekin - ihastelee naiskauneutta ja janoaa rakkautta vielä vanhanakin.
Iäkäs runoilija alkaa kuitenkin jo yhä useammin tähytä taakse jäänyttä elämää hartain ja kiitollisin mielin. "Niin kaunista olihan kaikki", toteaa Lynkeos-runon minä. 

Pääosin proosaan keskittyvien postausteni lomassa Jälkisointuja on harvinaisuus, joka saattaa hyvinkin jäädä yksittäistapaukseksi. Runous ei ole koskaan ollut erityisen lähellä sydäntäni, ja vain kerran elämässäni olen aktiivisesti hankkinut käsiini runoteoksen sen lukeakseni (teos oli Södergrania, näin sivuhuomautuksena). Goethen Jälkisointuja ja Meriluodon Lasimaalaus ovat ainoat kirjahyllyni runomuotoiset asukit, kumpikin lahjaksi saatuja. Vaikka puoli vuotta on mittapuullani verrattain lyhyt aika makuuttaa kirjaa lukemattomana hyllyssä, oli nyt mielestäni jo aikakin perehtyä tähän viime jouluna vastaanottamaani teokseen.

Yleiseksi tunnelmaksi voin luonnehtia kaikenpuolisen iloisen yllättyneisyyden. Jälkisointuja on rakennettu siten, että jokaisen osan alkuun on sijoitettu katsaus Goethen elämään sekä vaikutteisiin, jotka olivat olleet läsnä kunkin aikakauden runoissa. Lisäksi suuri osa runoista oli tässä taustoitusosiossa käsitelty muutamin virkkein  avaten esimerkiksi niiden merkitystä, vastaanottoa tai alkukielisiä hienouksia. Tämä lähestymistapa oli varsin miellyttävä ja mielenkiintoinen, ja harvinaista kyllä tunsin kerrankin saavani runoudesta jotakin irti - vaikka sitten ohjattuna. 

Teoksen jo valmiiksi suppea sivumäärä osoittautui entistäkin vähäisemmäksi ainakin kaltaiselleni sivistymättömälle yksilölle, kun joka runon rinnalla esitettiin omalla sivullaan myös alkuperäinen saksankielinen versio. Jos kielitaidottomuuteni ei minua estäisi, olisi tämä asettelu osoittautunut entistäkin erinomaisemmaksi - nyt voin ainoastaan arvostaa jälleen uutta onnistunutta valintaa kokoelman rakenteessa. Teosta varten luodut uudet suomennokset toimivat ja merkityksen säilyttävä kieliasu on mielestäni hyvin perusteltu. Runomittoja kun on vaikea kääntää, oli kyseessä kieli mikä hyvänsä. (Vieläkin muistan kauhun puistatusten saattelemana eräälle kurssille kahlaamani Mannisen Ilias-käännöksen vuodelta 1919, jossa daktyyliseen heksametriin puristettu kieli oli paikoin jotain aivan muuta kuin suomea.)

Odotukseni runojen sisältöjä kohtaan perustuivat pitkälti mielenmaisemaan, joka oli välittynyt Nuoren Wertherin kärsimyksissä rivien välistä; vuolasta, palavaa ja ryöppyävää luontokuvausta ja ylevää tunnetta, joka ainakin proosamuodossa pidemmän päälle turrutti ja turhauttikin. Runonlukutaitoni ollessa mitä on en odottanut erityisen sykähdyttävää tai koskettavaa elämystä tältä pohjalta. Runot eivät tosiaan jättäneet erityisen pysyviä jälkiä mieleeni, vaikka muutamat ihan kauniita olivatkin ja uudet suomennokset kieltämättä sujuvia. Goethen runotuotannon kokonaiskatsauksena Jälkisointuja oli kuitenkin erittäin kiinnostava ja onnistunut kokonaisuus etenkin näin Goethea laajemmin tuntemattomalle.

Olen joskus puolitosissani harkinnut Faustiin tarttumista, mutta uskon sen suunnitelman jäävän ikuisesti toteuttamatta. Jälkisointujen vanavedessä nimittäin seurasi tunne, että olen nyt perehtynyt Goetheen tarpeeksi osatakseni hahmottaa hänen tuotantonsa merkityksen maailmankirjallisuuteen. Koska en sen suurempia elämyksiä kuitenkaan ole koskaan Goethen parissa kokenut, taitaa yleistieto riittää. Jälkisointuja on siten kokoelma, joka onnistui sekä viihdyttämään, kiinnostamaan, sivistämään että vapauttamaan minut tarpeesta lukea Goethea jatkossa.

---

Johann Wolfgang von Goethe: Jälkisointuja - Goethen kirkkaimmat runot (2013)
Suom. Helmut diekmann ja Arja Hakulinen
Absurdia. Tallinna.
121s.
Kansi: Merja Sainio; Caspar David Friedrich: Mann und Frau den Mond betractend (1830/35); Johann Heinrich Wilhelm Tischbein: Goethe in der römischen Campagne (1787)

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski

Häikäilemätön ja itsekeskeinen taidekriitikko Sebastian Zöllner ei ole vielä kolmikymppisenä saavuttanut sitä mainetta, jonka kokee ansaitsevansa. Hän päättää kirjoittaa unohtuneen suuruuden, taidemaalari Manuel Kaminskin elämäkerran. Zöllner laskelmoi, että sokean taiteilijan kuolema on vain ajan kysymys. Elämäkerrasta tulee takuulla myyntimenestys.  
Zöllner soluttautuu Kaminskin talouteen ja alkaa penkoa taiteilijan menneisyyttä. Hänelle selviää, että Kaminskin kuolleeksi luulema nuoruudenrakastettu, Therese, elää yhä. Zöllner päättää saattaa rakastavaiset salaa yhteen, sillä elämäkerralta uupuu loppuhuipennus. Matkalla Theresen luo osat kuitenkin vaihtuvat. Enää ei olekaan niin varmaa, kuka vie ketäkin - ja mihin.  
Minä ja Kaminski tekee nauruhermoja kutkuttavaa pilkkaa nykyihmisen pakonomaisesta halusta olla "joku" ja siitä, kuinka maine ja julkisuus rakentuvat yhä hatarammalle pohjalle. 

Minä ja Kaminski asettui hyllyyni vasta pari päivää sitten Maineen ja Maailman mittaajien seuraan, ja nopealukuisena teoksena se tuli luettua yhden päivän mittaan muutamalta istumalta. Kehlmann ei suotta ole tämänhetkisiä suosikkikirjailijoitani, sillä Minä ja Kaminski on onnistunut hyvin monella tavalla. Satiiri on Kehlmannin teoksen kulmakiviä, ja on ehkä saavuttanut hioutuneemman muodon uudemmissa teoksissa. Minä ja Kaminski on kirjailijan suomennetuista teoksista varhaisin (joskaan ei ensimmäisenä suomennettu). Asiaa tarkemmin tutkittuani osoittautui hienoiseksi yllätykseksi, että Minä ja Kaminski on vasta kirjailijan viides julkaistu teos; olen tuskin ainoa, jonka ensikosketus Kehlmanniin oli Maailman mittaajat, seitsemäs julkaistu teos. 

Maineen tapaan Minä ja Kaminski hyödyntää suoraa kerrontaa, minkä Kehlmann toki hallitsee, mutta en voinut olla haikailematta alkajaisiksi Maailman mittaajien poikkeuksellisen oivaa, tyylikästä ja ilmeikästä epäsuoraa kerrontaa. Tuo toive kuitenkin vaipui taka-alalle melko pian alun jälkeen, sillä siinä, missä Kehlmannin epäsuora kerronta on aivan omaa luokkaansa, on myös suora kerronta omalaatuista ja ilmaisuvoimaista. Rakenne yhtenäisenä tarinana mahdollisti myös sen, että sain teoksesta paremman otteen kuin novellimaisiin osiin katkotusta Maineesta

Maine puheenollen; maine teemana toistuu jokaisessa kolmessa Kehlmannin teoksessa. Minä ja Kaminski ja Maine ovat suoranaisia tutkielmia kuuluisuuden ja menestyksen olemuksesta sekä reaktioista ja prosesseista, joita ihmismielessä syntyy niiden tavoittelun tai saavuttamisen seurauksena. Maailman mittaajat keskittyy ennemmin maineikkaisiin henkilöihin, mutta jatkaa osaltaan silti maineen tematiikan käsittelyä vaikkakin sivuosassa. Usein toistuvat läpi kaikkien kolmen teoksen se, kuinka maine on paljolti sattumanvaraista, sekä se, kuinka mielikuvat kuuluisuudesta harvoin vastaavat todellisuutta. Minä ja Kaminski tarttuu maineeseen asiana, joka on teoksen päähenkilölle Zöllnerille - jossain määrin epäluotettava ensimmäisen persoonan kertoja muuten - välineellinen status haluamansa identiteetin saavuttamiseen. Hänen vastaparinsa Kaminski taas on ihminen, joka on saanut mainetta melko sattumanvaraisesti mutta tarpeeksi tullakseen luonnehdituksi "kuuluisaksi". Hänelle kuuluisuus ei näyttäydy enää hohdokkaana, vaan korkeintaan hyödyllisenä - jos aina sellaisenakaan. 

Kaminskin hahmo on tutkielma kuuluisuuteen kivunneesta ja siellä jo pidemmän aikaa eläneestä ihmisestä, minkä konseptin kehittely jatkuu jälleen Maailman mittaajissa; ovathan jälkimmäisen Humbodlt ja Gauss kiistatta erityisyksilöitä, joita maine seurasi ilman sen ponnekkaampaa tavoitteluakin. Kaminski on puolestaan hiukan erilainen hahmo maineesta taisteltuaan ja siihen ehkäpä jo hieman turtuneenakin. Omalaatuisia persoonia ovat kuitenkin niin Maailman mittaajien keskushahmot kuin Kaminskikin lahjakkaana kuvataiteilijana, ja tämä kuuluisan, erilaisuutta kokevan neron tyyppi toistuu jälleen Maineessa muun muassa kirjailija Richterin hahmossa. Maineen vaikutus ihmiseen on keskiössä kerta toisensa jälkeen eri kulmasta tarkasteltuna läpi romaanin Minä ja Kaminski ja laajentuu edelleen Kehlmannin muussa tuotannossa. 

Minä ja Kaminski on jälleen tasalaatuista Kehlmannia: täynnä älyllisiä virikkeitä, omaleimaista maailmankuvaa ja psykologisesti kiinnostavaa vuorovaikutusta. Toivon mukaan Nykyrin laadukkaita suomennoksia seuraa lisää lähivuosina. 

---

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski (2003/2013)
Suom. Ilona Nykyri
Tammi. Helsinki.
190s.
Kansi: Martti Ruokonen

lauantai 22. elokuuta 2015

Fjodor Dostojevski: Idiootti

Ruhtinas Myškinin vilpittömyys ja epäitsekkyys hämmentävät Pietarin ulkokultaisia seurapiirejä, eivätkä intohimojen riivaamat lähimmäiset kykene vastaanottamaan hänen pyyteetöntä hyvyyttään. Dostojevskin mestariteoksessa tinkimättömät moraaliset ihanteet törmäävät rahan kaikkivaltiuteen, ihmisten vieraantuneisuuteen ja aristokratian rappioon. 
Ensimmäinen Dostojevskini osoittautui hiukan nykiväksi lukukokemukseksi - syyllisen viitta on jälleen kerran omilla harteillani. Ensimmäiset sata sivua luin toissa syksynä, jonka jälkeen palasin Idiootin pariin vasta viime keväänä edeten parisataa sivua. Loput viisisataa selvitin viikossa näillä elokuun helteillä. Lopputuloksena ensimmäiset kolmesataa sivua ovat erittäin hatarien muistikuvien varassa ja kokonaisuuden hahmottaminen vaikeutunut. Kiitos loppuryhdistäytymiseni, jonkinlainen yhtenäinen mielikuva on silti syntynyt ainakin Dostojevskin tyylistä ja kerrontatavasta.

Suurin yllätys oli kieltämättä tekstin sävy. Sen suuremmin ottamatta kantaa Dostojevskin muuhun tuotantoon oli Idiootti huomattavan paljon kevyempitunnelmainen kuin olin osannut odottaa hurjimmissakaan spekuloinneissani. Synkkiä hetkiäkin tosin on - onhan päähenkilönkin tarina loppujen lopuksi kovin traaginen - mutta yleisesti ottaen kerronta oli jutustelevaa usein pilke silmäkulmassa vilkkuen. Useamman kerran jopa tuhahtelin ja hymyilin lukemalleni huvittuneena. Vaikka tulevat lukukokemukseni Dostojevskin parissa osoittautuisivat vakavampiluonteisiksi, en enää koskaan tule pitämään venäläisiä klassikoita yksinomaan ryppyotsaisina ja arvokkaina, mikä stereotypia on ollut mielessäni vallalla aina Idioottiin tutustumiseen asti. Maailmankuvani on taas hiukan laajentunut. 

En vieläkään oikein osaa sanoa, pidänkö ruhtinas Myškinistä hahmona vai en. Toisaalta sama epävarmuus koskee kaikkia hahmoja. Jokaisessa oli sekä miellyttäviä että epämiellyttäviä puolia, mikä teki heistä psykologisesti monimutkaisia ja siten kiinnostavia. En ihmettele lainkaan, että Dostojevskia pidetään psykologisen romaanin uranuurtajana, kuten kansilievekin ilmoittaa. Silti minulla oli toisinaan vaikeuksia ymmärtää hahmojen toiminnan motiiveja - etenkin Aglaja Ivanovnan tempoileva ja ristiriitainen tapa tuoda tunteitaan ja pyrkimyksiään esille ei lakannut hämmentämästä missään vaiheessa. Tunteellinen venäläinen kulttuuri myös toi tietynlaista etäännyttävää eksotiikkaa hahmojen toimintaan, mutta samalla uusi kulttuurinen näköala oli hyvinkin kiinnostavaa tarkasteltavaa. Etenkin teoksen loppupuolella sivut suorastaan kääntyivät itsekseen. Kulttuurin tarkan havainnoinnin ohella kerronta onnistuu myös vangitsemaan paljon yleisinhimillisiä piirteitä, jotka olivat ainakin omaan makuuni teoksen parasta antia.

Rakenne kangerteli lukemista vastaan kaikista eniten. Teoksessa paneudutaan yksityiskohtiin erittäin suurta mielenkiintoa tuntien, ja tämä piirre venyy toisinaan jaaritteluun asti. Vaikka juuri tuosta taipumuksesta syntyykin Idiootille ominainen majesteettinen olemus ja kiireetön kerronnan kulku, toisinaan oli vaikeuksia nähdä perusteita sille, miksi jokin kohtaus on teokseen sijoitettu. Toisaalta psykologiselta lähestymiskannalta tapahtumien jokainen säie on mielekäs, jos tarkoitus luodata jokaista ulottuvuutta mielen prosesseissa. Lisäksi puheenparren ollessa aikansa ja alkukielen tuote on vaikea nykyperspektiivistä arvioida sen tiedonvälityksellisiä ansioita: korukieli saattaa hyvinkin olla arvo jo sinänsä. Tämä kaikki yhteenlaskettunakaan ei silti riittänyt kohdallani lieventämään rakenteen hahmotuksen ongelmia etenkin itseaiheutetun nykivän alun jälkeen. 

Päällimmäiseksi mielentilaksi Idiootin jälkeen jäi kasvanut rohkeus tarttua myös muihin (hyllyssä odottaviin) Dostojevskin teoksiin. Vaikka en erityisesti ole koskaan venäläisiä klassikoita kammonnutkaan, on aina jotakin muuta lukemistoa harhaillut aloittamisen edelle. Idiootti oli kuitenkin sen verran vahvatunnelmainen kokonaisuus, että 1800-luvun Venäjälle palaan Dostojevskin avustamana mieluusti jatkossakin - etenkin, kun ajankuvan lisäksi tarjolla on ajatonta ihmisluonnon kuvausta.


---

Fedor Dostojevski: Idiootti (1868/2010)
Suom. Olli Kuukasjärvi
Otava. Keuruu.
829s.
Kansi: Timo Numminen

tiistai 18. elokuuta 2015

Erasmus Rotterdamilainen: Tyhmyyden ylistys

Suuren humanistin, Erasmus Rotterdamilaisen Tyhmyyden ylistys on kirjallisuushistorian ehkä kuuluisin tyhmyyskuvaus. Se on herkullisen ironinen hyökkäys kaikkea riitaisuutta, petollisuutta ja teeskentelyä vastaan. Tyhmyys pitää siinä ylistyspuhetta itselleen osoittaen olevansa suurin maailmassa vaikuttava voima.
Tyhmyyden ylistys ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1511, ja jo Erasmuksen eläessä kirjasta otettiin 70 painosta. Aina ajankohtaisena se löytää lukijansa sukupolvesta toiseen. 

Enpä juuri muista, miten Tyhmyyden ylistys päätyi hyllyyni; jonkin kurssin toisella ryhmällä oli se käsiteltävänään ja jollakin luennollakin taidettiin mainita nimeltä, minkä seurauksena kaiketi teos tarttui matkaan jostakin kirjakaupasta. Näistä kaikkea muuta kuin jännittävistä tapahtumista on jo useampi vuosi, ja koko hyllyssäoloaikansa teos on tuijottanut minua tiukan syyttävästi Dostojevskien ja Tolstoiden välistä (joilla tosin on vieläkin suurempi syyllistämistaito), kunnes nyt vihdoin murruin. Huonomuistisuuden ollessa puheena en nyt suoraan osaa sanoa, olinko koskaan ennen mitään 1500-luvun teosta lukenut - muutaman teoksen tiedän lukeneeni 1400- ja 1600-luvuilta, mutta äkkiseltään uskaltaisin myöntää, että 1500-luku on jäänyt täysin aliedustetuksi (en viitsi edes saivartelun ilosta laskea mukaan yhtä Shakespearen näytelmää vuodelta 1598). Yhtä kaikki, näistä lähtökohdista Erasmus Rotterdamilaisen teokseen tarttuminen oli eittämättä yleissivistävä päätös. 

Parisataasivuiseksi teokseksi Tyhmyyden ylistys oli yllättävän aikaavievä tapaus. Kieli ei sinänsä ollut vaikeaa, vaikka alkukielensä latinan rönsyilevää ihannerakennetta noudattikin, mutta teksti sisälsi niin massiivisen määrän viittauksia antiikin tarustoihin, poliitikkoihin ja kulttuurihahmoihin että paikoin hirvitti. Armeliaasti teoksen loppuun on lisätty selityshakemisto, joka lieventää sellaisen lukijan tuskaa, joka ei ole aivan Rotterdamilaisen sivistystasolla mitä tulee niin tieteeseen, uskomuksiin kuin kaskuihinkin unohtamatta latinan ja kreikan kielten sanaleikkejä. Teksti on esitetty monologimuodossa ilman jakoa lukuihin tai osioihin, joten toisinaan hengähdystauot tulivat tarpeeseen. Itse selvitin teoksen noin neljänkymmenen sivun pätkissä. 

Tyhmyyden ylistyksen lähtökohta on veikeä. Tyhmyys, joka luokittelee itsensä jumalattareksi antiikin jumalatarten joukkoon, kertoilee laveasti ansioistaan ja etenkin niistä ihmistyypeistä, jotka hän näkee erinäisistä syistä palvojikseen. Teos ei kaihda myöskään itseironiaa, sillä muun muassa oppineet - joukossaan grammaatikot - päätyvät piikittelyn kohteeksi, ja muutaman kerran päähenkilö mainitsee Erasmuksen itsensä jopa nimeltä. Oikeastaan kaikki keskiaikaisen eurooppalaisen yhteiskunnan luokat saavat osansa Tyhmyyden kiitoksista heidän ylläpitäessään hänen ylivaltaansa maailmassa. Takakansitekstissä mainittu ajattomuus on erittäin hyvä sananvalinta luonnehtimaan Tyhmyyden ylistystä, sillä vaikka nykyajan kaduilla ei hovimiehiä, kerjäläismunkkeja tai dialektikoita kovin tiheässä tallustele, ihmisluonnon toimintatavat eivät ole vuosisatojen saatossa erityisemmin muuttuneet. Tärkeily on ehkä omaksunut uusia asuja, mutta ei koskaan menettänyt suosiotaan. 

Historiallisesti erityisen yllättävä seikka oli teoksen suhde uskontoon. Toisaalta reformistisen penseä näkökulma katolisen kirkon rituaaleihin ja maalliseen loistoon oli hyvinkin odotettavissa. Kirkon virkamiesten lisäksi höykytystä saivat osakseen muun muassa munkit, saarnaajat ja teologit, jotka Tyhmyys lukee uskollisten palvojiensa joukkoon. Arvostelu oli kaiketi puettu sen verran viihdyttävään muotoon, että sen kohteeksi joutuneet eivät kokeneet tulleensa henkilökohtaisesti loukatuiksi - tällaiseen tasapainoon vihjaavat muun muassa teoksen suosio sekä se, että pilkan kohteeksi joutuu Tyhmyyden ylistyksessä liki jokainen yhteiskunnan jäsen. Toisaalta humanistinen näkökulma on jatkuvasti läsnä armeliaana sivujuonteena, joka näkee tyhmyyden ihmisen luontaisena ominaisuutena eikä sikäli pahimpana mahdollisena piirteenä. 

Ehkä kaikista osuvimmin teoksen hengen tiivistää seuraava sitaatti: "On siis samantekevää, onko typerä vai viisas; ainoa ero ehkä on, että typerykset ovat osaansa tyytyväisempiä." Tehtyään pilkkaa kaikista ihmisluonnon pyrkimyksistä Tyhmyys jättää lukijan pohtimaan, missä määrin on itse asettunut naurunalaiseksi juuri lukemansa valossa. Jostain syystä tuo prosessi saa aikaan lähinnä löytämisen iloa. Tyhmyyden ylistyksen satiiri puree edelleen ja kantaa yli antiikkinippelitiedon ja korukielen viime sivuille asti.

---

Erasmus Rotterdamilainen: Tyhmyyden ylistys (1511/2010)
Suom. Kauko Kare
Karisto. Hämeenlinna.
192s.
Kansi: Hans Holbein nuorempi: Erasmuksen muotokuva (1523)

perjantai 14. elokuuta 2015

Erlend Loe: Supernaiivi

Kirjan 25-vuotias päähenkilö on törmännyt syvään henkilökohtaiseen kriisiin. Kaikki tuntuu merkityksettömältä. Hän ei kuitenkaan jää toimettomaksi vaan alkaa ratkoa ongelmiaan. Pohtia asioita, joiden kanssa hänellä on ongelmia ja asioita, joiden kanssa ei ole.  
Erlend Loe kirjoittaa hulvattomasti. Hän asettaa elämän keskeiset kysymykset uuteen valoon ja suo lukijalle vapauttavan naurun. 


Supernaiivi on sikäli merkityksellinen teos lukuhistoriassani, etten ainakaan muista lukeneeni aiemmin norjalaista kirjallisuutta (korjataanpa nyt vielä, että nimenomaisesti proosaa; Ibsenin Nukkekoti kuului lukioaikoina pakolliseen lukemistoon). Hämmentävä tilanne on jo siksikin, että norjalaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa kuvittelisi olevan enemmän yhteneväisyyksiä suomalaiseen kuin angloamerikkalaisessa kulttuuripiiristä, joka on yliedustettuna lukutilastoissani. Syyttävä sormi tosin osoittaa itseeni, sillä norjalainen kirjallisuus tuskin on ainakaan vakavasti aliedustettuna suomennosten parissa. 

Sen enempää harhautumatta sivupoluille voin tiivistää lukukokemukseni sanoihin "ihan kiva". Kliseitä noudatellen voisi sanoa, että Supernaiivista puuttui se jokin, joka olisi nostanut sen erityisasemaan lukemieni kirjojen rivistössä. Selitys on käsittääkseni yksinkertaisenpuoleinen. Supernaiivi on tarpeeksi tarkkanäköinen ollakseen aidosti kiinnostava älyllisesti, teksti on harkiten rakennettua ja suoraviivaisen omalaatuista. Teos ei yritä olla yhtään enempää kuin se on, mikä on yksi sen suurista hyveistä. Olen myös melko vakuuttunut, että Supernaiivista saisi vaikka minkämallisia tulkintoja irti tutkimalla aivan mitä tahansa sen piirrettä. Samalla valtavan yksinkertainen ja toisaalta monimutkainen kirjallisuus ei ainakaan aliarvioi lukijaansa. Niinpä ehkä parasta Supernaiivissa on - postmodernististen ihanteiden mukaisesti - monitasoisuus: se samalla sekä viihdyttää että tarjoaa syvempiä merkityksiä, joten teoksen kohderyhmä on laaja kenen tahansa saadessa siitä edes jotakin irti.

Teoksen päähenkilöä on keskimääräistä kiinnostavampaa seurata, sillä naiiviutta lukuunottamatta hän on aivan keskimääräinen henkilö. (Erityisyksilöistä lukeminen on puuduttanut minua niin pitkään kuin muistan.) Alkupuolella en jostain syystä ollut päästä ylitse sen jatkuvasta analysoimisesta, oliko hahmolla mahdollisesti jotakin asperger- tai autismioireita, ja tästä lähestymiskulmasta eroonpääsy oli ehkä merkittävin seuraus Supernaiiviin tarttumisesta. Fiktiivisten hahmojen diagnosointi keittiöpsykologian välinein on paitsi täysin turhaa ja merkityksetöntä myös merkki siitä, kuinka kaavoihin kangistunutta on sitä harrastavan lukijan ajattelu. Kyseessä kun on edelleenkin fiktio, jonka hahmot eivät ole tai tule koskaan olemaankaan todellisia ihmisiä. Vaikka psykologinen uskottavuus on ainakin oman lukukokemukseni kannalta avainseikkoja, en osaa nimetä diagnoosien rakentelulle mitään muuta syytä kuin näköalattomuuden. Supernaiivi onnistui näkökentän laajentamisessa, ja sikäli en sitä aivan tusinaviihteeksi omalla kohdallani laskisi - siitäkään huolimatta, että menemättä niihin edellä mainittuihin syvempiin tulkintoihin oli teoksen anti pitkälti tässä.

Niin takakansi kuin monet silmäilemäni arviot ovat nostaneet esiin Supernaiivin keskeisenä piirteenä hauskuuden, jopa ääneen nauramisen muodossa. Itselleni tämä taso jäi kuitenkin hiukan pimentoon. En muista näin yhtäkkiä teoksesta yhtäkään kohtaa, joka olisi ollut suoranaisesti hauska tai vitsikäs, vaikka tietty lämmin asenne teoksesta huokuikin. Jostain syystä päähenkilön supernaiivit ajatukset, reaktiot ja päätökset olivat itselleni aivan vakavasti otettavia. Haluan olettaa, että teoksessa on tarkoitus nauraa kertojan kanssa eikä hänelle. Tai paremmin; tarkoitus nauraa kertojan ohitse. Tietämättömyytensä vuoksi epäluotettavaksi luokiteltava kertoja toistaa maailmaansa sitä vääristelemättä mutta myös täysin ymmärtämättä, ja lukijan, joka vivahteet kertojasta poiketen erottaa, tulee nähdä ironia tässä jännitteessä. Mielestäni ironia ja huumori eivät kuitenkaan ole yksiselitteisesti sama asia - onhan vaikkapa Nabokovin Lolita erittäin ironinen mutta ei erityisen humoristinen teos. Supernaiivikin kirvoitti kieltämättä enemmän surumielisiä kuin huvittuneita hymähdyksiä. 

Ostan tätä nykyä hyvin harvoin kirjoja, joita en ole lukenut tai jostakin tietystä syystä hankittavaksi suunnitellut. Lukematta hankittavaksi valikoituvat yleensä klassikot sekä muutamien laatukirjailijoiden teokset, joiden tasokkuudesta voi olla varma. Supernaiivi kuitenkin kuuluu viimeisimpiin suunnittelemattomista ostoksistani. Voin myöntää auliisti, että huonompiakin hankintoja on tapahtunut ja että tämä teos ei ole hyllystäni lähdössä. Sillä tuntuisi olevan vielä lisää annettavaa ja vaikka ei olisikaan, on se kaiken kaikkiaan miellyttävä ja persoonallinen lukukokemus. Loelta saatan lukea jotakin muutakin vielä joskus, jos aikaiseksi saan. 

---

Erlend Loe: Supernaiivi (1996/2011)
Suom. Outi Menna
Like. Helsinki.
224s.

tiistai 11. elokuuta 2015

Mika Waltari: Neljä päivänlaskua

Neljä päivänlaskua on romaani romaanista, kuvaus ajasta jolloin Waltari työsti "kiusallista ja häiritsevää" Sinuhea. Teos valottaa taitavasti luomisprosessin monia puolia. Se on kuvaus kesästä jonka aikana kirjailija kadottaa ja löytää sydämensä useita kertoja - usein aivan kirjaimellisesti.

Waltarin surumielinen tyyli on ollut elämässäni läsnä aivan lapsuusvuosista asti, jolloin joko lueskelin tai minulle luettiin Kiinalaisen kissan vuoden 1983 painosta - kyseessähän on siis kokonainen neljäsataasivuinen satukirja Samppa Lahdenperän unenomaisen kuvituksen sulostuttamana. Itse Kiinalaisen kissan tarina oli hauska kuten niin moni muukin seikkailu kirjan sivuilla, mutta muistan teoksessa olleen myös lukuisia vakavampia, haikeuden ja lohduttomuuden värittämiä kertomuksia. Niitä en yleensä halunnut lapsena lukea. Näin vuosikausia myöhemmin teosta selailtuani näyttää tarinoiden monitasoisuus olla syynä lapsuuden vieroksuntani; kaukokaipuu, myös aikuisen kaipuu lapsuuteen, sekä muut monimutkaiset elämän ja olemassaolon kysymykset olivat pienenä vaikeita ymmärtää. 

Sittemmin Sinuhe egyptiläiseen ja Ihmeelliseen Joosefiin tutustuttuani olen muodostanut jonkinlaisen (näin suppean aineiston vuoksi puutteellisen, myönnän toki) mielikuvan Waltarin tyylin ja fiktiivisten maailmojen perusluonteesta. Haikea kauneus ja vapaudenkaipuu ovat toistuvia teemoja ja tunnelmointi palaa yhä uudestaan näiden sävyjen äärelle mitä monimutkaisimmin muodoin - tosin Sinuhessa Waltarin historiallinen tyyli osoittautui kiinnostavaksi variaatioksi. Kaikki tämä liittyy Neljään päivänlaskuun sikäli erittäin erottamattomasti, että minulle teos esittäytyy Waltarin kirjallisen ilmaisun kiteytymänä. Teos on lyhyt, mutta ehtii silti ikuistaa jotakin erittäin olennaista ja koko kirjailijan tuotantoa yhdistävää. Mikäpä sen sopivampaa. Onhan Neljä päivänlaskua "romaani romaanista", kirjallisen luomistyön kuvaus.

Itse en ole koskaan erityisemmin ollut kotonani Waltarin tekstien seassa, niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin tämän arvion aloituskappaleen rinnalla. En tuolloinkaan pikku tyttösenä kokenut Kiinalaisen kissan satujen maailmaa täysin omakseni. Ala-asteen lopulla lukemani Ihmeellinen Joosef vain vahvisti ajatusta keskittyessään samoihin aihepiireihin, joita olin vieroksunut jo satukirjan sivuilla. Sinuhe taas oli yläasteen lopulla hämmentävä kokemus sikäli, että se kaappasi mukaansa tiukalla otteella, vaikka yhtään suoranaista syytä en ilmiöön tuolloin tai koskaan myöhemminkään osannut nimetä. Sinuhe kuitenkin antoi mahdollisuuden tai syyn - kuinka sitä nyt haluaa katsoa - tarttua myös Neljään päivänlaskuun, olkoonkin vasta lukuisia vuosia myöhemmin. Neljä päivänlaskua ei ollut huikea kokemus. Pikemminkin se oli jonkinlainen tajuamisen hetki ja toisaalta itsereflektion virittäjä. Tajuaminen koski tietysti Neljän päivänlaskun tiivistynyttä waltarimaisuutta ja toisaalta sitä, mikä oli aina pitänyt minua etäällä Waltarista tyylillisesti.

En oikein osaa lähestyä Neljää päivänlaskua peilaamatta sitä jatkuvasti kaikkeen muuhun Waltarilta lukemaani. Hedelmällistä ei kaiketi ole yrittää eritellä, ovatko waltarimaiset piirteet sinänsä onnistuneita tai epäonnistuneita, vaan pikemminkin ehkä jäljittää juurikin waltarimaisuuden ydintä, joka tuntuu olevan paljaimmillaan Neljässä päivänlaskussa. Teos on  omaelämäkerrallinen mutta silti fantastinen monilla eri tavoilla. Se myös verhoutuu kaiken muun Waltarilta lukemani tavoin vertauskuviin kerros toisensa jälkeen. Neljän päivänlaskun tulkinnan jäädessä jonkun osaavamman käsiin taattu tunnelma sai silti sukeltamaan teoksen maailmaan. Arkipäivän, satujen ja kuvitelmien luonteva sekoitus on eräitä erityisen tärkeitä tukipilareita omaperäisessä kerronnassa. Toinen on tietysti kiihkeys, joka on läsnä aina muodossa tai toisessa; kaipaus, myrskyisä tunne-elämä ja kaiken riittämättömyys, toisaalta hengen salpaava kauneus taistelevat kaiken aikaa fiktiivisessä maailmassa, joka tuntuu Neljässä päivänlaskussa jotenkin poikkeuksellisen yksityiseltä. Neljä päivänlaskua on erityisen intiimin tuntuinen teos, haavoittuva jopa. Ehkäpä juuri siksi se piti otteessaan hiukan pidempään. 

Waltarin teosten lukeminen on aina yleissivistävää, joten ehkäpä joskus niiden pariin palaan. Toisaalta Neljä päivänlaskua oli omalla kohdallani sen verran merkittävä teos Waltarin tuotannon kannalta, että etenkin parina jo läpikotaisin tuntemani Kiinalaisen kissan kanssa se tuntuu voittamattomalta parivaljakolta. Waltarin historiallisten teosten kohdalla pieni sivistysaukko tosin edelleen kaihertaa, joten se osasto lienee tähtäimessäni, jos joskus vielä Waltarin valtavan tuttu ja loputtoman outo tekstimaailma houkuttaa.

---

Mika Waltari: Neljä päivänlaskua (1949/2003)
WSOY. Juva.
138s.
Kansi: Mika Tuominen

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Päivi Honkapää: Viides tuuli

Ikivanhan tarun mukaan maailmassa on neljä vahvaa tuulta, ja viides joka hallitsee niitä kaikkia. Niille ei puhuta, eikä niiden puheeseen vastata. Näin on ollut aina ja siihen on syynsä. Kautta aikojen tuulia on vartioinut viisas ja arvossa pidetty Gaiamin kansa. Heidän tuulen vartijoistaan yksi on sokea, yksi kuollut ja monet kadoksissa.
Aina on kuitenkin ollut uteliaita, joita tarina tarujen kultaisesta kaupungista on ajanut kohti totuutta. 
Tämän tarun varjossa on kasvanut myös Sawana, reolainen lammaspaimen ja tarinankertoja, jolla on poikkeuksellinen tapa nähdä ja kuulla asioita, jotka pysyttelevät muilta piilossa. Hän on perinyt kulkijan veren äidiltään ja palaa halusta päästä jatkamaan matkaa, jonka tämä aikoinaan aloitti. Sawana on kyllästynyt toisilta lainattuihin sanoihin ja tahtoo elää oman tarinansa, vakaana aikomuksenaan karistaa lapsuudenkotinsa tomut jaloistaan ja jättää jälkensä Aikakirjoihin. 
Nuoren Sawanan vaiheista kasvaa vangitseva kertomus oman paikkansa etsimisestä, ihmisten välisistä valtasuheista ja siitä mitä voi tapahtua, jos yksikin askel osuu harhaan. 


Viides tuuli on eräs niistä kirjoista, jotka olen aikoinaan innoissani pelastanut parin euron alennusmyynneistä ja sitten jättänyt vuosiksi roikkumaan lukulistani hännille. Aloitin vuosien mittaan teoksen useampaankin kertaan, mutta aina lukeminen hyytyi muutaman ensimmäisen luvun aikana. Tuskin nytkään olisin lukenut Viidettä tuulta loppuun asti, ellei tämä blogi olisi kannustanut selvittämään, mikä teoksessa oikein oli niin ylitsepääsemättömän epäkiinnostavaa. 

Löydöksistäni ensimmäinen oli kieli, joka oli tupattu aivan täyteen erilaisia korkealentoisia kielikuvia, joista monet eivät tuntuneet tarkoittavan käytännössä mitään. Esimerkiksi seuraava katkelma ei saa luoduksi minkäänlaista visuaalista kuvaa mieleeni: "Ne [pilvet] näyttivät siltä kuin joku roikkuisi niiden viitanliepeessä, käskisi niitä lepäämään, nukahtamaan." Erityisen haastavaksi tällainen kerronta muodostui siinä vaiheessa, kun päähenkilön tajunta kuvattiin pitkälti juuri koristeellisten ja tyhjien lausahdusten välityksellä. Tuloksena en koskaan oikein muodostanut selkeää kuvaa päähenkilön luonteesta, vaikuttimista tai tunteista, ja ne yllättivät minut kerta toisensa jälkeen. Ensimmäisen persoonan kerronta ei juurikaan helpottanut asiaa. Muutenkin hahmojen toiminnasta tuntui puuttuvan syyn ja seurauksen ketju, jotakin vain tehtiin ja sitten tehtiin jotakin muuta. Ensiksi epämääräinen kaupunginvanhin Haia yrittää virittää ansan, johon sankarit eivät astu, sitten yrittää tappaa nämä ja lopuksi kaappaa päähenkilön ja yrittää kouluttaa tästä seuraajansa. Salaperäinen Sharru ilmaantuu aina paikalle odottamattomasti ja siloittaa jonkin ongelman päähenkilön tieltä, sitten katoaa jälleen. Kesken keskustelun joku yhtäkkiä huutaa tai kuiskaa sanottavansa, eikä kukaan reagoi. En missään vaiheessa hahmottanut yhdenkään hahmon luonteenpiirteitä, sillä he käyttäytyivät niin vaihtelevasti. Matkallaan päähenkilö Sawana kohtaa ainoastaan maailmansa merkittävimpiä henkilöitä aivan muutaman tavallisen ihmisen ohella. Hänellä on myös jonkinlainen kuudes aisti tai hurja intuitio, jonka avulla hän aina tietää, mitä tehdä, kuka puhuu totta ja mistä on kyse, mikä ei lakannut oudoksuttamasta. Kun selittämättömyyttä on niin kielen, juonen kuin hahmojenkin kohdalla, sitä alkaa ainakin omaan makuuni olla turhan paljon, jolloin ote teoksesta väkisinkin lipsuu. 

Toisaalta osa luettelemistani ongelmista on mahdollista kääntää myös vahvuuksiksi, jos on tietynlaiseen kerrontaan kallellaan. Esimerkiksi hahmojen pitäminen etäällä voi toimia hyvinkin, jos tavoitteena on vaikkapa tietynlainen satumaisuus tai tarunkaltaisuus; Tolkienilla esimerkiksi tällainen eeppisyys toimii onnistuneesti. Omasta mielestäni kuitenkin ensimmäisen persoonan kerronta helposti purkaa tällaista etäisyyttä, sillä se tuo väistämättä kertovan hahmon hyvin lähelle lukijaa. Koristeellinen kieli on kaiketi yrittänyt hakea tätä tasapainoa pitämällä Sawanan etäisenä, arkipäiväisintä inhimillisyyttä kiertävänä hahmona. Ratkaisu ei tosin ollut sikäli erityisen onnistunut ainakaan kaltaistani lukijaa ajatellen, että oma keskittymiseni vaikeutuu, kun eteeni tuodaan jatkuvalla syötöllä hyvin monimutkaiseen kuvakieleen verhottuja emotionaalisia prosesseja. Saatoin pitää sellaisten kirjoittamisesta teini-ikäisenä, mutta sellaisten lukemisesta en ole pitänyt koskaan. 

Harmillisesti kerronta kampittaa hyvin potentiaalisen tarinan. Suuri osa lukemistani kotimaisista fantasiateoksista on keskittynyt kalevalaisesta perinteestä ammentavaan tai muuten vain luonnonuskontoihin perustuvaan taikamaailmaan, jossa hahmojen nimet ovat kasvien tai eläinten nimiä ja juoni keskittyy selittämättömiin tapahtumiin metsässä, yleensä avoimeen loppuratkaisuun päättyen. Viides tuuli mukailee näille teoksille tyypillistä syy-seuraussuhteen häivyttämistä ja luontoon vahvasti nojaavaa magiaa, mutta poikkeaa kaavasta sijoittaessaan tapahtumat muuallekin kuin Suomen metsiä muistuttavaan ympäristöön. Sikäli teoksessa on suuren seikkailun tuntua ja kunnianhimoa useiden eri kulttuurien luomisen muodossa, vaikka nämä kulttuurit aika vähille kuvailuille jäävätkin - ehkä trilogian jommassa kummassa seuraavassa osassa niihin kiinnitetään enemmän huomiota, en tiedä. Tuulenhaltia-konsepti oli myös suhteellisen kiinnostava, mutta siihenkään ei missään vaiheessa paneuduttu niin syvällisesti kuin olisin toivonut. Lisäksi tarinan seuraamista vaikeutti se, ettei yksikään hahmo ollut sen vertaa uskottava, että minua olisi heidän kohtalonsa kiinnostanut. Rönsyilevien lauseiden välistä unohdetut pilkut myös oudoksuttivat toisinaan. Samoin hahmot on yritetty tuoda liian lähelle, jotta lukija voisi suhtautua tapahtumiin taruna, jossa viisauksista ja tarinoista koostuva dialogi olisi läpi mennytkin. 

Loppuvaikutelmana Viides tuuli on varsin kunnianhimoinen teos, kuten trilogian aloitusosalle sopiikin. Kunnianhimo on kuitenkin kääntynyt itseään vastaan, sillä teos tekee paljon asioita puolivillaisesti sen sijaan, että olisi tehnyt muutaman asian hyvin. Kirja jäi minulle etäiseksi ja tuskin tulen koskemaan jatko-osiin.  Viides tuuli on varmaankin tunnelmallinen - ainakin itse koin loppuluvut sellaisina - mutta rakenteen ja kerronnan epätasaisuudet häiritsevät tunnelman syntymistä niin pitkään, että se saattaa pahimmassa tapauksessa mennä aivan ohitse. Jollekin Viides tuuli on varmasti aivan sopivaa luettavaa, jos koukeroinen kieli onnistuu nappaamaan mukaansa alusta pitäen, mutta itse olin hankaluuksissa viimeisille sivuille asti. Harmi, sillä näin kunnianhimoiseen kotimaiseen fantasiakirjallisuuteen olen törmännyt harvemmin kuin soisin. 


---

Päivi Honkapää: Viides tuuli (2007)
WSOY. Helsinki. 
347s.
Kansi: Sami Saramäki