Robert L. Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde

Lontoolainen tiedemies tohtori Jekyll onnistuu valmistamaan laboratoriossaan aineen, jolla hän pystyy halutessaan muuttumaan paholaismaiseksi herra Hydeksi.  

Päivisin miellyttävyydestään tunnettu tohtori Jekyll nauttii ystäviensä arvostusta, öisin herra Hyde lähtee Lontoon pimeille kujille hirviömäisiin puuhiinsa.  

Sitten eräänä yönä koetilanne riistäytyy tohtori Jekyllin hallinnasta. Järkytyksekseen hän huomaa, että hänen toinen olemuksensa on ottanut vallan...

Kuten Näkymätön Elina -postauksessani taisin jo mainita, Jekyll & Hyde oli uusintaluvussa suunnilleen puolen vuosikymmenen jälkeen. Kun klassikon on ensiksi lukenut ja sitten haalinut hyllyynsä, olisi säntillistä, että sen sisällöstä osaisi sanoa muutakin kuin ettei muista teoksesta yhtään mitään. Reippain mielin tartuin siis Jekylliin & Hydeen luottaen, että 1800-luvun kirjallisuuden tultua tutummaksi sitten edellisen lukukerran aukeaisivat tällä kertaa teoksen huikeat klassikkokerrokset ja saisin sen mieltä ylentävän lukukokemuksen, jonka aikakauden kirjallisuuden vähäinen tuntemus oli minulta edellisellä kerralla evännyt.

Vielä mitä. Joko kompeteuttiuteni ei ole lisääntynyt tippaakaan tai sitten Jekyll & Hyde on ikääntynyt harvinaisen rujosti. Päädyin jälkimmäisen vaihtoehtoon, sillä valtava valaistumiseni Humisevan harjun suhteen on tuoreessa muistissa (näin parin vuoden jälkeenkin). Jekyll & Hyde on ehkä joskus ollut uraauurtava, mutta ei ole sitä enää. Sen loisto on, valitettavasti, himmennyt. 

Nykylukijasta teoksen kauhu ei ole erityisen säväyttävää, ja samojen teemojen käsittely on tehty paremmin muualla moneen kertaan. Röyhkeän anakronistisesti voisi sanoa, ettei Jekyll & Hyde tuo nykylukijan ajatusmaailmaan mitään uutta. Toki, jos vahvempia elämyksiä kaipaa, todellista Hyde-efektiä eli pimeän puolensa kohtaamista voi toki harjoittaa adaptaatioiden välityksellä: vuoden 1988 videopeli NES:ille herättää takuuvarmasti murhanhimoisia tuntemuksia ennemmin tai myöhemmin.

Uraauurtavan teoksen nimittämisessä kliseiseksi on aina oma vaaransa. Uraauurtava ja kliseinen ovat tietyllä tavalla toisensa poissulkevia ominaisuuksia, vaikka voivatkin esiintyä rinnakkain. Havainnollistaakseni sanottavaani vertaan jälleen kerran Humisevaan harjuun, joka on  edelleen lukijaansa kylmäävästi ravisteleva ihmismielen tutkielma. Tarina ja kerrontatapa ovat yksinkertaisesti ajattomia. Jekyll & Hydellä oli loistelias hetkensä - ilmestymisaikanaan. 

Nykylukija saa tyytyä lukemaan teosta tunnelmallisena jännityskertomuksena historiallisessa kontekstissa ja korkeintaan pohtimaan kauhtuneen klassikon mennyttä loistoa. (Tai, jos analyysi kiinnostaa, tarkastelemaan teoksen ilmeisen moninaista ja syvälle kurkottavaa kuvastoa - tästä puolesta on kirjoittanut kiinnostavasti esimerkiksi Tea With Anna Karenina.) 

Jekyll & Hyden monet ansiot ovat haalistuneet vuosisatojen saatossa, mutta kunniaansa se ei koskaan menetä. Siksi se on oivallinen lisuke mihin tahansa klassikkokattaukseen ja yksinkertaisesti yleissivistävä makupala. 

---

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde (1886/2007)

Suom. Erkki Haglund

Otava. Helsinki. 

122s.

Kansi: Tiina Palokoski