tiistai 30. kesäkuuta 2015

Maksim Gorki: Äiti


Venäläisen realistisen romaanin suurin nimi oli Maksim Gorki (1868-1936), jonka osittain omaelämäkerrallinen romaani Äiti (1907) on kuuluisimpia hänen teoksistaan. Vuosisadan vaihteen tienoilla tsaristinen ohrana vainoaa Venäjällä yhä määrätietoisemmin nuoria vallankumouksellisia. Lukutaidoton kansannainen Pelageja Nilovna Vlasov on aluksi tukenut poikansa Pavelin vallankumouksellista toimintaa vaistonvaraisesti, äidinrakkauden kannustamana. Mutta vähin erin hän alkaa nähdä, kuinka oikeassa hänen poikansa on, hän alkaa nähdä minkä puolesta Pavel taistelee ja mitä vastaan.
Työväenluokan poliittinen herääminen Venäjällä 1800-1900-lukujen taitteessa on aihepiiri, jota käsittelevää kaunokirjallisuutta en vielä koskaan ollut lukenut. Ehkä osittain siksi Äiti tuli lopulta lukaistua, vaikka ei omana lukemistonani nurkissa alun perin pyörinytkään. Lisäksi sosialistisen realismin kantamuotona Äidillä on suoranainen klassikkoasema. 

Tietty propagandaote on läsnä enemmän tai vähemmän läpi teoksen, mutta oikeastaan Äiti on ennemmin luonut myöhemmän sosialistisen realismin esteettiset kehykset kuin ollut sen tyypillinen edustaja. Koko työväenluokka on teoksessa sitkeää, rehtiä, maanläheistä ja silti ylevämielistä joukkoa, kun taas santarmit ja muut virkamiehet on yksiselitteisen vastenmielisesti esitetty. Poikkeuksena tähän yleistykseen voisi kuitenkin mainita äidin aviomiehen, joka lyhyesti alussa kuvataan karuin luonnoksin. Tietyllä tavalla äidin tarinan voisikin lukea vertauskuvallisena: samoin kun äiti herää poliittisesti, tulee tietoiseksi, rohkeammaksi ja opettelee unohdetun lukutaitonsakin uudelleen vuosikymmenten nurkissa arasti hiippailemisen ja kotiväkivallan jälkeen, myös työväenluokka tiedostaa, ettei kurja elämä ole ainoa vaihtoehto ja että sillä on sekä kykyä että oikeus parempaan. Tämä kehitysprosessi on esitetty pääasiassa yksioikoisena ja asettelu melko mustavalkoisena.  

Erityisen kiinnostava osa-alue teoksessa oli historiallisen aikakauden kuvaus. Nyt esimerkiksi tiedän paljon enemmän venäläisen tehdastyöläisen arjesta, elintavoista ja ehkäpä mentaliteetistakin kuin aiemmin. Erityisen kiinnostavaksi yhteisön kuvaus muotoutuu, kun pitää mielessä teoksen olevan monessa suhteessa omaelämäkerrallinen. 

Tarinaan on myös helppo uppoutua äidin näkökulmasta kuvattuna, sillä yksittäisen ihmisen kokemus on kuitenkin väistämättä yksipuolinen, mikä antoi jonkin verran anteeksi kapea-alaisuutta ja toisaalta myös haastoi pohtimaan asioiden mahdollisia kääntöpuolia, joita ei sen enempää tekstissä avattu. En toisaalta odottanutkaan saati jäänyt kaipaamaan mitään yhteiskuntaluokkia halkovaa elämystä. Lisäksi äidin hahmo oli siksi uskottava, että hänen kohtalostaan alkoi todella välittää.

Teoksen kieli on oivaa sujuvuudessaan. Ainoa todellinen ongelma oli hahmojen pitkät nimet lempinimineen. Kun hahmokaartia klassiseen venäläiseen tapaan riitti ja kun hahmoja puhuteltiin vuoroin lempinimellä, vuoroin nimien eri osilla, piti useamman kerran selailla takaisin ja varmistella, kenestä oli puhe. Useiden kaimojen esiintymisestä en aio edes aloittaa. Kompastelun syyksi toki myönnän auliisti oman perehtymättömyyteni venäläiseen nimistöön ja nimiperinteisiin - edes toisinaan 1800-luvun venäläisiin romaaneihin sisällytetyt henkilöhahmolistat eivät ole saaneet minua tästä suosta kiskottua. 

Kaiken kaikkiaan Äiti oli monellakin tavalla avartava lukukokemus, eikä miltei 400 sivun pituus tuntunut missään vaiheessa liioittelulta. 

---

Maksim Gorki: Äiti (1907/1982)
Suom. Juhani Konkka
Tammi. Helsinki.
389s.

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Vladimir Nabokov: Lumooja

Vuoden kirjallinen tapaus! Maailmankuulun Lolitan perusteema välähti Nabokovin mielessä ensimmäisen kerran Lumoojassa. Sielun pimeät sopukat paljastuvat, kun keski-ikäinen, nimeltämainitsematon päähenkilö ihastuu intohimoisesti nuoreen, varsamaiseen tyttöön ja nai tytön sairaalloisen leskiäidin tyydyttääkseen eroottiset pakkomielteensä. Pian äidin kuoleman jättää hänet ujon ja viattoman lumoojan holhoojaksi. 

En usko voivani kirjoittaa Lumoojasta vertaamatta sitä Lolitaan - ja miksi pitäisikään? Etenkin, kun lukukokemukseni pääasiallisesti kiertyi vertailevan pohdinnan ympärille. Tähän tosin kannusti myös Lumoojaa taustoittavat pitkät esipuheet ja muut luomisprosessiin ja -olosuhteisiin keskittyvät liitteet niin Nabokovin itsensä kuin hänen poikansakin kynästä. Nämä osuudet veivät liki puolet sivutilasta (itse kertomus kun kattaa vain 66 sivua) ja suorastaan ohjasivat tarkastelemaan Lumoojaa vertailevin ottein, luonnoksena. 

Kokonaisuudessaan teos on mielenkiintoinen katsaus Nabokovin luomisprosessiin. Toki on myönnettävä, että olin lukiessani niin malttamaton päästäkseni itse tarinaan käsiksi, että hutiloin esipuheet läpi kiihtyvällä vauhdilla. Lisäarvoa toisi niiden uusintaluku jälkisanojen jatkeena. 

Lolita oli lukukokemuksena niin henkeäsalpaava, että en odottanut Lumoojan ylittävän sitä - sellainen tuskin olisi ollut edes mahdollista ottaen huomioon Lumoojan luonteen kertomuksen hahmotelmana ja kielellisesti vielä Lolitaakin kokeellisempana. Nabokovin vertaukset sujahtelevat Lumoojassa villisti siinä, missä Lolitassa ne olivat täydellisimpään muotoonsa hiottuja. Nabokovin kieli, joka aikoinaan liimasi Lolitan käsiini, esittäytyy nyt toisenlaisesta näkökulmasta. 

Kieli on suorastaan riehakasta mielikuvituksellisimmissa kielikuvissa, välillä se taas asettui kertomaan tarinaa eteenpäin Nabokovin hurjalla intensiteetillä. Lumooja on kuin pentuversio Lolitasta: pienempi, poukkoileva ja suoraviivainen. Nämä dynamiikkaerot huomioonottaen onkin ymmärrettävää, että myös tunnelma Lumoojan ja Lolitan välillä on kovin erilainen. Tapahtumien vastenmielisyys ei Lumoojassa tasapainottunut aivan lolitamaisen tarkasti kielen huiman mestarillisuuden kanssa, minkä uskon olevan syynä suurempaan iljetyksen tunteeseen Lumoojan jälkeen kuin Lolita sai aikaan, vaikka jälkimmäisen juonenkäänteet ovat eittämättä järkyttävämpiä. Oman vivahteensa kaiketi antaa myös Lumoojan päähenkilö, joka ei ole Humbert Humbertin kaltainen karismaattinen ja sivistynyt herrasmies, vaan varsin keskinkertainen persoona. Hänen tavoittelemansa tyttö on myös suoraviivaisemman viaton, ilman lolitamaista viekkautta.

Vaikka Lumooja on nimellisesti fiktiota, itse koin teoksen ennemmin tietopainotteisena luettavana. Teos oli ikään kuin Lolitan taustamateriaalia, "behind the scenes"-materiaalia. Luomisprosessin kuvauksena Lumooja olikin varsin kiinnostava, mutta en aivan varauksetta suosittelisi sitä luettavaksi ennen Lolitaa. Toki jollekin toiselle saattaisi sopia toinenkin järjestys, mutta itselleni tämä oli luontevampi. Tiivistäen Lumooja on kiinnostava, joskin unohdetun oloinen tapaus Nabokovin tuotannossa - en pienellä googlettelulla löytänyt tätä vuoden 1988 painosta tuoreempaa suomeksi, ja englanniksikin uusin painos taisi olla 90-luvun puolella.  

---

Vladimir Nabokov: Lumooja (1939/1988)
Suom. Margit Salmenoja
Gummerus. Jyväskylä.
111s.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Juhani Laulajainen: Äärettömän Hyvä Nainen



Toivo katsoo vierestä, kun isä kohottaa kätensä. Lattialla äiti ottaa vastaan mitä tuleman pitää. Toivo ei tiedä rakastaako vai väheksyä tuota loputtoman lempeää naista, joka ei nouse puolustamaan itseään. Onko äidin ikuinen optimismi tyhmyyttä vai viisautta? Kumpi loppujen lopuksi voittaa, hyvä vai paha?

Laulajaisen käsittelyssä realismin karvaanmustasta pellosta nousee toivonvihreitä versoja ja surrealistisen satumaisia hedelmiä. 

Äärettömän Hyvä Nainen on niitä romaaneja, jotka jäävät vainoamaan. Kampaajakohtaus pyöri mielessäni varsin pitkään jälkeenpäin, vuosia, ja tämän kohtauksen haamu sai Äärettömän Hyvän Naisen valikoitumaan uudelleenluettavien pinoon. Lukukokemus oli jälleen yhtä kamala, mutta sitä toisaalta odotinkin. Kamalalla tarkoitan toki sitä, kuinka karu teoksen maailmankuva on. Karuudessaan se on silti uskottava ja rehellisen traaginen - tietysti riippuen siitä, miten lopun tulkitsee. Itse jätin sen tyynesti tulkitsematta kokonaan, mistä lisää alempana. 

Äärettömän Hyvä Nainen on omalla tavallaan tärkeä teos. Itseäni ovat aina kiinnostaneet tarinat vääristyneistä ihmissuhteista ja elämästä niiden mutkissa, ja Laulajainen on kertonut tarinan monisyisesti, aidosti ja koskettavasti. Ainoa suoranainen ongelmani teoksen kanssa olivat jälkipuolen surrealistiset osuudet. Ne olisivat selvästi vaatineet kokonaisen analyysin temaattisten merkitysten ja teesien esille kuorimiseksi, mutta itselläni harvoin riittää jaksamista moiseen. Tulos oli siis edellä kuvatun kaltainen: luin toki teoksen kannesta kanteen, mutta surrealistiset kohdat jäivät minulle kaikista etäisimmiksi. 

Yleistäen voisi sanoa, ettei surrealismi kirjallisuudessa ei ole suosikkiasioitani. Etenkään hyppäys realistiseen otteeseen pyrkivästä kuvauksesta surrealistiseen kerrontaan saati noiden kahden onnellinen sekoittaminen ei ollut erityisen miellyttävä temppu oman lukukokemukeni kannalta. Yllätyskeikahduksen seurauksena minulle jäi myös epämääräinen kaiherrus mielen takanurkkaan, että kirjan todellinen sanoma oli koodattu surrealistisiin lukuihin, ja nyt jäin siitä harmillisesti paitsi. Surrealismiin poikkeava rakenne on ajatuksena erittäin kiinnostava ja kaiketi toteutuksenakin, mutta temaattiseen tulkinnan ollessa analyyttinen heikkouteni niin harjaantumisen kuin kiinnostuksenkin osalta, annoin tulkintayritysten olla - kysehän oli loppujen lopuksi vapaa-ajan lukuhommista. Suuren finaalin ja sovituksen vaikutelma välittyi silti, vaikka keskeisen sanoman tarkat piirteet häälyviksi jäivätkin. 

Teoksen kieli jäi mieleeni ilmaisuvoimaisena. Se ei missään vaiheessa tunkeutunut lukijan ja tarinan väliin suurieleisesti, vaan kuljetti eteenpäin tuoden toisinaan jonkin kielikuvan mausteeksi. Mieleenpainuva kielen piirre teoksessa oli äidin puhuma murre, jonka merkitys hahmon rakentumiselle oli korvaamaton. Murteiden käyttö kaunokirjallisuudessa tai ylipäätään kirjoitettuna kai jakaa ihmisiä, mutta itse olen aina pitänyt murteista - sillä varauksella, että niistä saa selvää. Murteisiin liittyy mielikuvia, mitä on käytetty hyväksi Äärettömän Hyvässä Naisessa. Äiti on omassa maailmannurkassaan pysyttelevä, vaatimaton olento, joka ei puhettaansakaan turhaan sui minkään standardin mukaiseksi.

Tämän teoksen perusteella Laulajainen vaikuttaa mielenkiintoiselta kirjailijalta. Takakansi mainitsee hänen olevan tunnettu novelleistaan, joten ehkäpä hänen muuta tuotantoaan olisi syytä kirjata loppumattoman lukulistani häntämaille. 

---

Juhani Laulajainen: Äärettömän Hyvä Nainen (2009)
Like. Helsinki.
238s.

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Robert L. Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde

Lontoolainen tiedemies tohtori Jekyll onnistuu valmistamaan laboratoriossaan aineen, jolla hän pystyy halutessaan muuttumaan paholaismaiseksi herra Hydeksi.  
Päivisin miellyttävyydestään tunnettu tohtori Jekyll nauttii ystäviensä arvostusta, öisin herra Hyde lähtee Lontoon pimeille kujille hirviömäisiin puuhiinsa.  
Sitten eräänä yönä koetilanne riistäytyy tohtori Jekyllin hallinnasta. Järkytyksekseen hän huomaa, että hänen toinen olemuksensa on ottanut vallan...
Kuten Näkymätön Elina -postauksessani taisin jo mainita, Jekyll & Hyde oli uusintaluvussa suunnilleen puolen vuosikymmenen jälkeen. Kun klassikon on ensiksi lukenut ja sitten haalinut hyllyynsä, olisi säntillistä, että sen sisällöstä osaisi sanoa muutakin kuin ettei muista teoksesta yhtään mitään. Reippain mielin tartuin siis Jekylliin & Hydeen luottaen, että 1800-luvun kirjallisuuden tultua tutummaksi sitten edellisen lukukerran aukeaisivat tällä kertaa teoksen huikeat klassikkokerrokset ja saisin sen mieltä ylentävän lukukokemuksen, jonka aikakauden kirjallisuuden vähäinen tuntemus oli minulta edellisellä kerralla evännyt.

Vielä mitä. Joko kompeteuttiuteni ei ole lisääntynyt tippaakaan tai sitten Jekyll & Hyde on ikääntynyt harvinaisen rujosti. Päädyin jälkimmäisen vaihtoehtoon, sillä valtava valaistumiseni Humisevan harjun suhteen on tuoreessa muistissa (näin parin vuoden jälkeenkin). Jekyll & Hyde on ehkä joskus ollut uraauurtava, mutta ei ole sitä enää. Sen loisto on, valitettavasti, himmennyt. Nykylukijasta teoksen kauhu ei ole erityisen säväyttävää, ja samojen teemojen käsittely on tehty paremmin muualla moneen kertaan. Röyhkeän anakronistisesti voisi sanoa, ettei Jekyll & Hyde tuo nykylukijan ajatusmaailmaan mitään uutta. Toki, jos vahvempia elämyksiä kaipaa, todellista Hyde-efektiä eli pimeän puolensa kohtaamista voi toki harjoittaa adaptaatioiden välityksellä: vuoden 1988 videopeli NES:ille herättää takuuvarmasti murhanhimoisia tuntemuksia ennemmin tai myöhemmin.

Uraauurtavan teoksen nimittämisessä kliseiseksi on aina oma vaaransa. Uraauurtava ja kliseinen ovat tietyllä tavalla toisensa poissulkevia ominaisuuksia, vaikka voivatkin esiintyä rinnakkain. Havainnollistaakseni sanottavaani vertaan jälleen kerran Humisevaan harjuun, joka on  edelleen lukijaansa kylmäävästi ravisteleva ihmismielen tutkielma. Tarina ja kerrontatapa ovat yksinkertaisesti ajattomia. Jekyll & Hydellä oli loistelias hetkensä - ilmestymisaikanaan. Nykylukija saa tyytyä lukemaan teosta tunnelmallisena jännityskertomuksena historiallisessa kontekstissa ja korkeintaan pohtimaan kauhtuneen klassikon mennyttä loistoa. (Tai, jos analyysi kiinnostaa, tarkastelemaan teoksen ilmeisen moninaista ja syvälle kurkottavaa kuvastoa - tästä puolesta on kirjoittanut kiinnostavasti esimerkiksi Tea With Anna Karenina.) 

Jekyll & Hyden monet ansiot ovat haalistuneet vuosisatojen saatossa, mutta kunniaansa se ei koskaan menetä. Siksi se on oivallinen lisuke mihin tahansa klassikkokattaukseen ja yksinkertaisesti yleissivistävä makupala. 

---

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde (1886/2007)
Suom. Erkki Haglund
Otava. Helsinki. 
122s.
Kansi: Tiina Palokoski

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Kerstin Johansson i Backe: Näkymätön Elina

Koulussa Elina ei ole kukaan. Vaikka hän kuinka yrittää saada selvää kummallisista ruotsinkielisistä sanoista, opettaja löytää vain moitittavaa. Elina tuntee kutistuvansa yhä pienemmäksi ja kouluunmeno muuttuu yhä vaikeammaksi. Suo on Elinan valtakuntaa. Siellä hänen nimensä on Solveig ja hänellä on näkymättömiä ystäviä: Hieno-Keiju, Kukka-Koivu ja Taika-Feeri. Eikä kukaan muu tiedä, että suolla asuu myös isän henki, jolle Elina voi kertoa kaiken. Sitten koulun ruokalassa tapahtuu jotain nöyryyttävää. Mutta Elina ei aio antaa periksi. Ennemmin hän muuttuu vaikka näkymättömäksi.

Näkymätön Elina valikoitui Nimeni on Skelligin tapaan luettavakseni kesäisenä välipalana ja vieläpä matkalukemiseksi. Näille välipaloille (joihin kuuluu myös Tohtori Jekyll ja herra Hyde, mistä lisää myöhemmin) yhteistä on niiden eittämätön lyhyys sekä kierros uudelleenluvussa – hyllyni kun notkuu kirjaa sun toista, jotka ovat syystä x jääneet lukematta, miksi siis ei lukea samoja kirjoja uudelleen? Joka tapauksessa edessäni oli nyt toinen lapsipäähenkilö peräjälkeen.

Johanssonilla on hyppysissään hyvän kirjailijan armoitettu taito saada hahmonsa puhallettua täyteen elämää vain muutamalla luonnoksella. Lapsikuvaus on uskottavaa ainakin omissa silmissäni. Vaikka Elinaa ja hänen lähipiiriään seurataan koko teoksen ajan ja kuvaa syvennetään kaiken aikaa, heti alusta alkaen heidän kohtalostaan välittää. Johansson ei dramatisoi eikä ylikorosta asioita. Lukija saa olla rauhassa, kun koko ajan ei olla kiskomassa hihasta, vaan annetaan tapahtumien tapahtua ja lukijan ymmärtää omaan tahtiinsa. Historiallinen ympäristö loi viimeisen silauksen miellyttävälle lukukokemukselle. Kaiken kääntyessä hyväksi en jaksanut enää olla edes kyyninen, vaan helpotus valtasi mielen. (Niin kävi muistaakseni viimeksikin, ensilukemalla.)

Kaikista näistä miellyttävistä seikoista huolimatta en osaa laskea Näkymätöntä Elinaa vip-piiriini, suosikkikirjojeni joukkoon. Lyhyyden ei kaiketi pitäisi olla yhtä valtava tekijä teoksen kokonaissävyssä kuin se minulle on, sillä ensimmäisenä mieleeni tulee selitys, että olihan Näkymätön Elina kovin lyhyt. Vaikka se toimi kokonaisuutena tämän pituisena hyvin, eihän siinä ollut puoltatoistakaan sataa sivua. Niin taidokas kuin Johansson onkin, merkittävimmät tunnekokemukseni kirjojen parissa ovat lähes poikkeuksetta sarjojen tai muuten pitkien juonten kaarien tulosta. Lisäksi sen aihepiireistä mikään ei koskettanut minua henkilökohtaisesti, joten samastumiseni jäi yritelmäksi. Maailma jäi siis etäisemmäksi kuin toivoin, harmillisesti puhtaiden makuseikkojen vuoksi.

Elinan tarina on kaunis, mietteliäs ja pysäyttävä kokonaisuus, joka aivan varmasti vähälläkin samastumisella sattuu todella.

---

Kerstin Johansson i Backe: Näkymätön Elina (1987/2006)
Suom. Kirsti Johansson
Otava. Helsinki.
124s.
Kansi: Kazuko Otsuka

torstai 25. kesäkuuta 2015

David Almond: Nimeni on Skellig

Michaelin perhe muuttaa uuteen kotiin ja juuri kun kaikki on hyvin sekavaa ja sotkuista, perheeseen syntyy keskosvauva. Heikko vauva joutuu sairaalaan, ja huoli kalvaa koko perhettä. Vastoin kieltoja Michael hiipii tutkimaan huonokuntoista autotallia ja löytää kuolleiden kärpästen ja hämähäkinseittien peittämän oudon olennon: kalpean ja hauraan miehen, joka vain istuu liikahtamatta. Yhdessä ystävänsä Minan kanssa he kantavat miehen uuteen turvapaikkaan, pimeydestä valoon. Onko mies elävä vai kuollut, totta vai kuvitelmaa?
Vahvatunnelmainen kertomus on voittanut maailmalla lukuisia kirjapalkintoja.
Hävettää hiukan myöntää - näin blogini uljaan debyyttiarvostelun puitteissa - että Nimeni on Skellig lukeutuu niiden teosten joukkoon, joista haluaisin pitää paljon enemmän kuin lopulta kykenen. Toisin sanottuna ensimmäinen lukukertani vuosia sitten oli niin päättäväisen puolueellinen, että onnessani räpsäytin Risingshadow’ssa teokselle neljä tähteä jääden sitten vuosiksi ihmettelemään, miksen koskaan muistellut lukukokemusta erityisen lämpimästi tai oikeastaan lainkaan. Toinen lukukerta viime viikolla paljasti totuuden: yhtään tunne-elämystä ei jäänyt vaalittavakseni, koska Nimeni on Skellig ei loppujen lopuksi ollut minua millään tasolla koskettava kokemus. Seuraavaksi selvitän, miksi. 

Skellig on sievä tarina. Se kuvaa arkipäivän lomasta pilkahtelevaa taikaa lapsen näkökulmasta ja tavalla, jonka pyörteissä lukijalle on pitkälti suloisen yhdentekevää, ovatko tapahtumat totta vai Michaelin mielikuvitusta. Skelligin hahmossa on miltei allegorisia piirteitä, mutta henkilökohtaisesti kiinnostukseni ei koskaan riittänyt pohtimaan teoksen temaattisia ansioita sen syvemmin. Ehkä juuri moinen älyllinen laiskuus oli keskeinen kompastuskiveni Skelligin kohdalla, mutta itse näkisin lukukokemukseni kokonaisena kivikkopuutarhana, josta on vaikea osoittaa yksittäistä varpaanmustuttajaa toista syyllisemmäksi. 

Skellig kylpee monissa pikku ongelmissa. Lyhyeksi teokseksi se sisältää uskomattoman määrän alleviivaavaa jauhantaa ja yhdentekeviä, geneerisiä sivujuonia – aivan kuin keskeisen tarinan ympärille olisi ollut hankalaa keksiä tarpeeksi sanottavaa. Arjen pikku tapahtumat eivät sinänsä ole kirjallisuudessa merkityksetöntä sisältöä, mutta mikäli niiden ainoa anti on ilmeisen itsetarkoituksellinen dialogi, alkaa valmiiksi pureskeltu sisältö tympiä. Kaikeksi onneksi parisataasivuinen romaani ei vielä käy kovin raskaaksi rämpiä lävitse näilläkään höysteillä, mutta satakin sivua lisää olisi ollut jo katastrofaalista pitkitystä. On kaiketi mainittava Skelligin kunniaksi, että ainakin se on ymmärretty pitää lyhyenä. 

Erityisen karvas pettymys kaltaiselleni moniulotteisten hahmojen kiihkeälle etsijälle olivat päähenkilöt. He ovat lapsia, jotka toisinaan unohtavat olevansa lapsia ja puhuvat aikuisten äänellä muka lapsen viattomuuden lävitse, mikä oli pahimmillaan suorastaan tuskallista seurattavaa. Mielessäni kangastelivat Lewisin Narnian tarinoiden lapsihahmot, jotka (ajan käsitysten hengessä toki) käyttäytyivät ja toimivat kuin tyhmät aikuiset. Pahimmillaan Skellig tavoitti tuulahduksen tätä 40-luvun käsitystä lapsihahmojensa esiintymisellä, parhaimmillaan uskottavaa lapsuuden kuvausta. 

Laskin kirjan käsistäni yhdestä asiasta varmistuneena: Nimeni on Skellig on satu – moderni sellainen – mutta ei missään nimessä ole aikuisten tai – varauksella - nuortenkaan kirja. Ehkä alkuperäinen tahtoni pitää teoksesta suunnattomasti oli kangastus jostakin aistimuksesta, että mikäli olisin sen yhdeksänvuotiaana saanut käsiini, olisi se ollut lempikirjojani. Silloin olisin kaiketi nostalgia-arvon siivittämänä lukenut teosta vuosikymmenet liikutuksen kyynelet silmissä.

Voisi ehkä sanoa, että löysin oman Skelligini liian myöhään. 

---

David Almond: Nimeni on Skellig (1998)
Suom. Kaisa Kattelus
Tammi. Helsinki.
175s.
Kansi: Markko Taina