keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Millaista elämää saa 7000 eurolla? Se selviää kirjailijalle, joka ostaa Salme Malmikunnakselta, 80-vuotiaalta entiseltä lankakauppiaalta elämän. Mitä haluaa kertoa se, joka elämänsä myi ja mihin hän käyttää saamansa rahat? 
Ihmisen osa on pelottoman traaginen ja syvän humoristinen romaani ostamisesta ja myymisestä. 

Ihmisen osa on majaillut huomaamattomana hyllyssäni viitisen vuotta, ja olin jo rehellisesti sanottuna unohtanut omistavani koko kirjan. Tein myös löydöksen tällä kertaa kirjaan tarttuessani ja sitä selaillessani ennen uudelleenlukua: nimiösivulla on Kari Hotakaisen nimikirjoitus, jonka en ollut tiennyt olevan siellä - sain kirjan aikoinani sen voittaessa Nuori Aleksis -palkinnon, jonka raatiin olin osallistunut. Olin lukenut teoksen tuolloin sen juuri saatuani, mutta epäonnisen sattuman myötä luin heti perään Rimmisen Nenäpäivän, ja nämä kaksi teosta menivät minulta iloisesti sekaisin samanoloisuutensa vuoksi. (Nyt uusintaluvun jälkeen muistan, että kahta lukuunottamatta kaikki Ihmisen osaan ja Nenäpäivään liittämäni mielikuvat liittyvät jälkimmäiseen.) Sikäli siis uusintaluku oli paikallaan.

Toisaalta taas ymmärrän nyt täysin, miksi teos ei jäänyt mieleen. Voin kuvitella itseni tuolloin lukemassa Ihmisen osaa koko ajan keskittyneisyys herpaantuen, sillä missään vaiheessa oloni ei tälläkään lukukerralla ollut oikein mukava. Hieman kuin olisi yrittänyt saada hyvää asentoa tuolissa, joka on niin kuhmurainen, ettei rentoutuminen ole mahdollista. Olisin mieluusti pitänyt kirjasta, mutta aina jokin seikka tuli häiritsemään. Salmen hahmossa tunnuttiin hakevan realistisuutta sotasukupolvien sielunelämän kuvauksessa, mutta Kyrön Mielensäpahoittajan kaltaisten alleviivaavien ja uskottavuutta heikentävien ylilyöntien lisäksi todenmukaisuuden tavoittelu tallottiin heti muutamaan luvun päästä maahan, kun Helenan ja terapeutin liki absurdissa keskustelussa taiteelliset arvot aivan avoimesti jyräsivät realistisuuden. Maailma, jota kansoittavat samalla abstraktit ja mahdollisimman konkreettisiksi tehdyt hahmot, on harvinaisen epätasaista seurattavaa. 

Epätasaisuus ei rajoitu pelkästään hahmoihin. Teoksessa ensin rakennellaan kehystarina, jonka luomiseen käytetään paljon sivutilaa, ja sitten se unohdetaan teoksen loppupuolella melko lailla kokonaan. Tämän seurauksena ainakin itselleni syntyi tunne, että Ihmisen osa olisi paljon siistimpi kokonaisuus ilman väkinäistä kehystarinaansa. Muutenkin tarinan pitäisi kertoa Salmen perheestä, tai niin se alussa pedataan, mutta laajeneekin sitten sen enempiä selittelemättä vähän muihinkin hahmoihin. Ja eipä sillä, teoksen lankakerämotiivi on kannessa nostettu niin selväksi kun on ilman auki kirjoittamista mahdollista - tarina kiemurtelee läpi yhteiskunnan, sen luokkien, työelämän ja elämän yleensä. Kuvaus yhteiskunnasta onkin teoksen kiinnostavinta antia. Siihen ei kuitenkaan koskaan sen suuremmin syvennytä, vaan ihmisen osaa pohtiva tematiikka nousee lopussa sen verran keskeiseen rooliin, että se sanoitetaan dialogissa teeman äkkäämisen varmistamiseksi. Sivuhuomiona kyseinen keino ei ole koskaan saanut arvostuspisteitäni nousuun. 

Keinot ovatkin Ihmisen osan suurin ongelma. On kehyskertomusta, realismia, abstraktiutta, postikortteja, joka virkkeen aloittamista uudelta riviltä (vieläpä ylikäyttönä), kertojan vaihteluita, sanaleikkejä, paljon kielikuvia vaihtelevalla laadulla ("kuin roska" -vertaus toistui turhan usein), harmaata arkea seuraavia teatraalisia kostoja ja mitähän vielä, ja sivuja on vain kolmisen sataa. Kun suurta osaa näistä ei ole viety kunnialla loppuun, ei ihmekään jos kokonaisuus on epätasainen. Postikortit tosin, sanottakoon tässä välissä, olivat mainioita kuten muutama oikein metka sanaleikkikin, ja monet sivuhahmoista olivat kiinnostavia. Huumori, jota kannessa lupailtiin, oli toki läsnä eikä suorastaan luokatonta, mutta monesti hienovaraisempi lähestyminen olisi toiminut omalla kohdallani. Samoin myös kannessa mainittu traagisuus oli kyllä aistittavissa, mutta ei aivan niin koettavissa tarinamaailmaan pääsemisen hankaluuksien vuoksi. Surun kuvaaminenkin on tehty paremmin toisaalla jo monta kertaa.

Ihmisen osa on ainoa teos, jonka olen Hotakaiselta lukenut. Olin alkujaan ajatellut perehtyä hänen tuotantoonsa laajemminkin, mutta tämä uusintaluku sai minut epäröimään pahemman kerran. Ehkäpä suostun kompromissiin ja luen joskus vielä toisenkin romaanin - Ihmisen osan keskinkertaisuus ja viimeistelemättömyys olivat hämmentäviä kirjailijan merkittävää profiilia vasten, joten ehkäpä olen vain tarttunut epäedustavaan kappaleeseen. Vaihtoehtoisesti jotakin todella nerokasta on mennyt viuhuen ohitse. Niin tai näin, ainakaan lähiaikoina aluevaltausta Hotakaisen muuhun tuotantoon tulen tuskin tekemään. 


---

Kari Hotakainen 2009/2010: Ihmisen osa 
Siltala. Juva.
276s.
Kansi: Elina Warsta

torstai 24. joulukuuta 2015

J.R.R. Tolkien: Herra Bliss

J. R. R. Tolkien sepitti ja kuvitti herra Blissin seikkailut omille lapsilleen. Tähän kirjaan tarina on painettu tismalleen sellaisena kuin hän sen laati – käsin kirjoitettuna kaikkine riemukkaine ja yksityiskohtaisine värikuvineen. Suomenkielinen teksti on ladottu käsikirjoituksen viereen.  
Herra Bliss on kekseliäs satu omalaatuisesta herrasmiehestä. Herra Bliss, joka käyttää tavattoman korkeita hattuja ja pitää puutarhassaan Kirahkania, saa päähänsä ostaa auton. Kun hän sitten ensi kerran ajaa sillä kyläilemään, on tuloksena pitkä sarja onnettomuuksia. 

Herra Blissiin törmääminen kierrätyskirjahyllyssä - ja vieläpä näin joulun alla - on luonnehdittavissa suoranaiseksi onnenpotkuksi. Entistä iloisempi sattuma on sikäli, että vaikka olen moneen otteeseen harkinnut Herra Blissin hankkimista, en ole saanut aikaiseksi tai raaskinut ja siten se vielä puuttui hyllystäni. Toisekseen Herra Bliss on niitä harvoja Tolkienin suomennettuja teoksia, joita en vielä ole lukenut. Niinpä ajoitus ei olisi voinut olla sopivampi. 

Herra Blissin juoni toi elävästi mieleen aiemmin tänä syksynä lukemani Roverandomin, sillä juonikuviot olivat toinen toistaan yllättävämpiä ja vieläkin villimpää nonsensea kuin Roverandomissa. Hahmot käyttäytyvät viihdyttävän arvaamattomasti ja aina seuraa jokin tolkienmainen käänne, jossa vaikkapa äsken nahistelleet osapuolet liittyvät yhteiseen päivällispöytään (jossa joku tietenkin vetää ruokaa henkeensä liikaa innostuessaan). Hämmästyttävien, hengästyttävien ja riemastuttavien juonen poukkoilujen lisäksi tolkieniltaan sanaleikkejä odottava lukija ei tule pettymään. 

Koska englanninkieliset alkuperäissivut on liitetty joka aukeamalle suomennoksen oheen, on suomennoksen laatua ja ratkaisuja helppo tarkastella. Yleisesti ottaen pitäisin rajoittuneesta käännöstieteellisestä tietämyksestäni käsin käännöstä varsin onnistuneena, joskin muutama pieni virhe on pujahtanut mukaan; esimerkiksi tarinamaailman valuuttana toimivat välillä punnat - kuten alkuteoksessa - välillä taas markat. Koska kyseessä on ensimmäinen painos, on oletettavaa, että vuoden 2005 painokseen näitä asioita on edelleen hiottu. 

Olen aina ollut Tolkienin kuvitustyylin ystävä, sillä siinä yhdistyvät erittäin miellyttävällä tavalla persoonallinen tyyli ja eloisa ilmaisu, parhaimmillaan kevyillä art noveau -mausteilla. Harrastelijapiirtelijänä myös tekniset ansiot osuvat silmään oikein viehättävällä tavalla. Erityisesti Herra Blississä kuvallisen ilmaisun osana toimivat myös käsinkirjoitetut tekstit, joissa Tolkienin käsialakin antaa oman sävynsä visuaaliselle ilmeelle. Niinpä tunnelma muistuttaa paikoin Kirjeitä Joulupukilta -teosta, vaikka vauhdikkuus saakin mielleyhtymät ensiksi singahtamaan Roverandomin suuntaan. Ilmeisesti Herra Blissin kirjoitusaika sijoittuu jonnekin 30-luvun alkupuolelle kuten Roverandominkin, toisin sanottuna aikaan ennen Hobittia. Mielenkiintoinen yksityiskohta siten onkin kertaalleen mainittu sivuhahmo nimeltä ukko Gamgee, jonka Wikipedia osaa kertoa liittyvän perheen omaan sisäpiirivitsiin. Taru sormusten herrasta -trilogiassa esiintyvä ukko Gamgeen voi ehkäpä tulkita viittaukseksi tähän samaan vitsiin; ajatus ainakin on hyvin tolkienmainen.  

Herra Bliss on oikein mukava tuttavuus ja asettunee Tolkien-hyllyyni mukavasti. Etenkin kuvituksien pariin palaan mahdollisesti piankin. Lapsenmielisten joululukemistoksi Herra Bliss on oikein sopivaa taianomaisuudessaan, keveydessään ja iloisessa ajattomuudessaan. 

---

J.R.R. Tolkien 1982/1983: Herra Bliss
Suom. Panu Pekkanen
WSOY. Porvoo - Helsinki - Juva.
100s.
Kuvitus: J.R.R. Tolkien

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Michael White: Firenzen salaliitto

Firenze, 2008. Medicin mahtisuvun hautakammiota tutkiva professori Mackenzie tekee uransa kiehtovimman löydön. Ja saa maksaa siitä hengellään. 
Mackenzien sisarentyttären, tutkija Edie Grangerin on pakko saada tietää, millaiseen mysteeriin hänen enonsa oli pääsemässä käsiksi. Arvoitukselliset johtolangat vievät Edien ja hänen historioitsijaystävänsä Jeff Martinin ikivanhan salaliiton jäljille, Firenzen kryptoista Venetsian palatseihin ja sivukujille. 

Firenzen salaliitosta kirjoittaminen ja lukukokemuksen puntarointi tuo erittäin vahvasti mieleeni erään kotimaisen, rakastetun romaanihahmon kuuluisan lausahduksen, joka summaa jälkitunnelmani täydellisin piirroin. Siis, Nuuskamuikkusen sanoin, Firenzen salaliiton yleisilme oli voimallinen "Jaa". Olen ennenkin yrittänyt lukea Firenzen salaliittoa, onhan se pyörinyt kirjahyllyni nurkissa ja raahattu muutamassa muutossa sen jälkeen, kun sen muistaakseni kolmella eurolla jostakin alemyynnistä lunastin sellaiset viitisen vuotta sitten. Ei napannut silloin, eikä vielä nytkään. Kierrätyskirjahylly kutsuu jo tätä valjua Da Vinci -koodi -kopiota, mutta selvittäkäämme toki ensiksi, miksi näin. 

Michael White on lievetekstien mukaan profiloitunut ensisijaisesti tietokirjailijana, mitä ei voi olla huomaamamatta tekstistä. Usein tekstin lomassa on kokonaisia kappeleita tai - mikä vielä ikävämpää - hahmojen repliikkejä, jotka voisivat olla suoraan copypastattu tietokirjasta. Eipä silti, renessanssihistoria on kiinnostavaa, mutta kuten lopussakin todetaan, osa itse tarinassa esitetyistä faktoista on täyttä sepitettä ja vain todellisen historian inspiroimaa. Muistan Da Vinci -koodia lukiessani olleeni hurjan kiinnostunut selvittämään, mitkä faktat pitivät paikkansa, mutta olinkin tuolloin innokas teini. Nykyään olen sen verran laiska lukija, etten erityisemmin jaksa yrittää änkeytyä tarinamaailman sisälle, jos teksti ei yksinkertaisesti nappaa. Kieli on mitäänsanomatonta, joskin kyllä nopealukuista. Kirjassa ei ole tunnelmaa nimeksikään, edes sen vertaa, että nykypäivään ja renessanssiin sijoittuvat katkelmat olisivat eronneet toisistaan. Pääasiassa syynä olivat hahmot, joista seuraavaksi lisää. Sanonpahan vain, että Assassin's Creed II:ssakin on uskottavampaa renessanssi-ihmisen ajatusmaailman kuvausta, ja se kertoo jo jotain. 

Hahmojen suurin ongelma on se, että he ovat mauttomia, hajuttomia ja käytännössä luonteenpiirteiltään yksi ja sama henkilö. Lukuunottamatta tietysti pahiksia, jotka naureskelevat ilkeästi, kieriskelevät murhanhimossa ja sadismissa ja laukovat geneerisiä repliikkejä. Hyviksillä on kaikilla traaginen taustatarina, täsmälleen samanlainen huumorintaju  ja edustava ulkonäkö. Viimeinen seikoista on nähty jopa niin tärkeäksi, että hahmoja kuvaillaan lähinnä ulkonäöllisesti - päähenkilöä hänen ystävänsä kuvailevat "Liv Tylerin näköiseksi". Mitä muuta hahmosta sitten lukija muka enää haluaisi tietää! Teinityttö Rose on liioitellun impulsiivinen ja älytön. Kaikki tämä on kiedottu itsestäänselvästi omaksuttuun, kyseenalaistamattomaan yläluokkaiseen ylemmyydentuntoon, jossa palkollisten ulkonäölle, luonteenpiirteille ja työimagolle naureskellaan ja heidän kuolemansa ovat pelkkä ikäviä epämukavuuksia, jota tosin päähenkilöt surevat nimellisen yhden repliikin, jotta lukija tietäisi, kenen puolella kuuluu olla. Historialliset hahmot toimivat muutamia pinnallisia eriäväisyyksiä lukuunottamatta täsmälleen samoin kuin modernit hahmot motiiveja myöten. Toimintakohtauksia on viljelty tiheään kuin keskiverto seikkailurainassa pitkin jokaista tarinalinjaa.

Kaikista eniten uppoutumistani kirjan maailmaan rikkovat silti jatkuvasti esiin pulpahtelevat sisäiset epäloogisuudet. Miksi Edie, tohtoriksi tituleerattu arkeologinen patologi, ei ole koskaan kuullutkaan Venetsian kuuluisimmasta hautamausoleumista? Miksi Edie ylipäänsä on ensimmäisenä kysymässä, "mikä se on", kun hänelle mainitaan jonkin historiallisesti merkittävä tapahtuma tai paikka? Miksi hänen sukulaisensa, kuuluisa Italiassa elämäntyönsä tehnyt arkeologi, ei osaa italiaa? Miksi sairaalassa olevan miljonäärin asioista tiedotetaan hänen opiskeluaikaisen ystävänsä teini-ikäiselle tyttärelle eikä esimerkiksi sukulaisille? Miksi länsimaista ajatusmaailmaa ja elämäntapaa syvästi vihaava mies asuu länsimaissa ja noudattaa kaikin tavoin länsimaista elämäntapaa pukeutumista ja ruokavaliota myöten edes miettimättä vaihtoehtoja? Miksi metsästävä susi pysähtyy ulvomaan saaliinsa eteen ja hyökkää vasta sitten, eikä loikkaa heti saaliin kimppuun? Mitä tarkoittaa käytännössä ilmaisu "hän lyyhistyi ilmaan ja kaatui"? Kysymyksiä on paljon, ja yhteenkään tuskin on luvassa vastausta. 

Viihteelliset, toimintapainotteiset johtolanganseuraamisromaanit eivät ole olleet enää pitkään aikaan minkäänlaisen kiinnostukseni kohteena, ja nykypäivänä Firenzen salaliitto olisikin jäänyt alehyllyyn. Olen varma, että lajityypin voi tehdä myös onnistuneesti, mutta en ole henkilökohtaisesti valmis siivilöimään timantteja esiin siitä valtavasta laimeuden ja yhdentekevyyden kasasta, jota lajityyppi minulle tällä hetkellä edustaa. Historiannälkään luen sitten niitä tietokirjoja. 

---

Michael White 2008: Firenzen salaliitto 
Suom. Tommi Uschanov
Gummerus. Jyväskylä.
352s.
Kansi: Aino Ahriainen

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Hanna Marjut Marttila: Kertoi tulleensa petetyksi

Tipii, Ilari ja Roseanna - kolme patologista luuseria, rahatonta väliinputoajaa ja syrjäytynyttä surkimusta. Kaikkien harrastuksena on itsemurha - kunhan se vain joskus onnistuisi.  
Kun Tipiin tilillle ilmestyy odottamaton summa rahaa, alkaa tunnelma kehkeytyä. Yhtäkkiä tunnelma on hyvä. Itse asiassa se on kerrassaan mainio. Onhan?

Marttilan teos oli täysi musta hevonen lukulistallani. Kirja sujahti laukkuuni kulkiessani kierrätyskirjahyllyn ohitse tavallisella tarkistuskierroksellani. En ollut ihme kyllä koskaan edes kuullut Marttilasta, vaikka ilmeisesti hänen tuotantoonsa sisältyy Finlandia Junior -ehdokkaita ja hänelle on myönnetty myös Kaarina Helakisa -palkinto. (Ja tämä nimenomainen teos on puolestaan ollut Runeberg-palkintoehdokas!) Joka tapauksessa Kertoi tulleensa petetyksi vaikutti alkuasetelmansa perusteella miellyttävän epätavalliselta. Voin tässä vaiheessa paljastaa, että kirja on tässä vaiheessa jo mukavasti asettunut kirjahyllyyni - jäädäkseen. 

Yleensä monet lyhyet, nopealukuiset teokset eivät vakuuta minua lukijana siksi, että kokonaisuus on jotenkin liian kunnianhimoisesti rakennettu. Tarkoitan tällä siis tapaa sijoittaa lyhyt teksti laajempaan maailmaan, jolloin lyhyen sivumäärän vuoksi laajempi maailma jää täysin kokematta lukijalta. Jälkimaku on usein vaillinainen. Kertoi tulleensa petetyksi onkin onnistunut tavalla, joka miellyttää omia lukuhermojani: maailma ja aihe on rajattu, eikä ulkopuolisuuden ja pinnallisen käsittelyn tunnetta synny. Teos käsittelee raskaita aiheita, mutta sävy, ilmavuus ja lyhyys keventävät kokonaisuutta. Uskaltaisin jopa luonnehtia teosta tasapainoiseksi kokonaisuudeksi.

En oikein osaa kuvailla, miksi huono-osaisuutta käsitteleviä teoksia on niin paljon tyydyttävämpää lukea kuin niitä, joissa keskiluokkainen hahmokaarti ja miljöö otetaan annettuna, itsestäänselvänä ja muuttumattomana. Ehkäpä taustalla on jonkinlainen ajatus siitä, että yksilön yhteiskuntaluokka ei ole aivan niin lopullinen asia, kuin jälkimmäistä laatua edustavat teokset haluavat uskotella. Harvemmin tulee eteen nykyaikaan sijoitettuja teoksia, joissa käsiteltäisiin huono-osaisuutta muutenkin kuin ohimennen ja epämääräisimpien hahmojen päälle liimattuina tarroina. Tai ehkä vain olen onnistunut valitsemaan lukemistoni todella huonosti. Toisaalta yhteiskunnallista väliinputoamista sivusi jo He eivät tiedä mitä tekevät esittäessään useita miellyttäviä poikkeamia keskiluokkaisuushysteriasta. Toivon mukaan se ei ole kotimaisessa kirjallisuudessa harvinaisuus. Kertoi tulleensa petetyksi on kuitenkin ensimmäinen teos, jossa mielenterveysongelmia, työkyvyttömyyttä ja köyhyyttä olisi kuvattu näin silmästä silmään ja vieläpä tyylikkäästi, vellomatta ja kauhistelematta. 

Huomasin jo ensimmäisillä sivuilla pitäväni kirjoitustyylistä. Hyvin ilmaisuvoimaisena se onnistuu kertomaan paljon sanomalla vähän. Hahmot ovat kiinnostavia, joskin kiinnostavalla tavalla täysrealistisesta hieman liioittelun suuntaan vinksautettuja. Karrikoinnin määrä on juuri sopiva. Tipiin hahmo tosin rikkoo tätäkin luonnehdintaa olemalla rehdin överi. Itse kuitenkin luin Tipiin olevan vastaus yleiselle "mitäs olet köyhä/sairas/ongelmainen kun sinulla on tuollainen asenne" -ajatusmaailmalle: Tipii on hilpeä, yritteliäs, positiivinen ja reipas - jopa hieman maaninen - hahmo, mutta se ei estä häntä olemasta työkyvytön, ilmeisesti myös patologinen valehtelija ja hautomasta itsemurhaa. Teos ei saarnaa eikä osoittele, vaan ennen kaikkea Kertoi tulleensa petetyksi näyttää hahmonsa inhimillisessä valossa. Jo siinä lienee sanomaa näin alkajaisiksi, ottaen huomioon päivänpolitiikan.

Kertoi tulleensa petetyksi on taitavasti kirjoitettu ja tasapainotettu, nopealukuinen kokonaisuus, joka antaa paljon ajattelemisen aihetta tekemättä vaikeista aiheista huolimatta yleissävystä liian raskasta. Lukisin mielelläni lisää tällaista kotimaista kirjallisuutta. Pitänee pistää muutenkin Marttilan muu tuotanto korvan taakse vastaisuuden varalle näin laadukkaan lukukokemuksen vakuuttamana.

---

Hanna Marjut Marttila 2002: Kertoi tulleensa petetyksi 
207s.
Otava. Helsinki.
Kansi: Anja Reponen

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Alice Hoffman: Lyhtyjen yö

Pieni poika joka ei kasva. Hänen äitinsä joka potee torikauhua. Vanha rouva joka uskoo osaavansa lentää. Salaperäinen Jättiläinen, kuvankaunis nuorimies, joka pakoilee ihmisiä ja liikkuu vain pimeän tullen. 
Suggestiivisen romaanin päähenkilöt ovat tätä päivää ja melkein kuin noituutta. Hoffmanin maaginen karuselli pyörähtää käyntiin kuumana lauantaiyönä, ensimmäisenä heinäkuuta. Martha's Vineyardin saarella vietetään vuotuista lyhtyjen juhlaa. Vonny, nuori aviovaimo, on liikkeellä tungoksessa yksin pienen poikansa Simonin kanssa. Jossakin kujien pimennossa on liikkeellä myös Andre. Mutta autossa Andren vierellä on vieras ihminen, kuuma ja levoton tytöntypykkä, joka on päättänyt viedä Vonnylta hänen aviomiehensä. 

Hieman rispaantunut laitos Lyhtyjen yöstä osui käsiini mistäpä muualta kuin kierrätyskirjahyllystä, josta sen kokeilumielessä nappasin. Hoffmania en ollut koskaan ennen lukenut, vaikka nimeä olen nähnyt siellä täällä. Lyhtyjen yö on käsittääkseni ensimmäinen Hoffmanilta suomennetu romaani, joskin kuudes hänen kirjoittamansa. Olisi toisaalta ollut järkevämpää aloittaa jostakin uudemmasta teoksesta, jossa kirjoitustyyli lienee jo jalostunut, mutta aivan rehellisesti sanottuna tuskin olisin Hoffmania lisännyt lukulistaani koskaan ilman tätä sattumusta, koska jokin ikävä ennakko-olettamus oli saanut minut ohittamaan hänen tuotantonsa omaan makuuni tyhjänpäiväisenä kirjallisuutena.

Kovin suuri yllätys ei siis ollut, kun parisataasivuisen teoksen lukeminen sujui varsin tahmeasti - huomioni herpaantui jatkuvasti, ja jouduin lukemaan saman sivun useita kertoja ennen kuin edes sain sisäistettyä, mitä oli juuri tapahtunut. Luin yli viikon verran päivittäin parisataasivuista kirjaa, mikä oli hyvin kummallinen tunne - olen lukenut samanpituisia teoksia päivässä. Sama ilmiö jatkui säännönmukaisesti läpi teoksen aivan riippumatta siitä, oliko luettavana jännittävämpi vai rauhallisempi kohta. Tällainen jatkuva lipsuminen on melko harvinainen sattumus omalla kohdallani, ja koetin kovasti pohtia, miksi tarinamaailma ei oikein upottanut missään vaiheessa. En usko ennakkoaavistusteni vaikuttaneen näin merkittävästi, sillä ne eivät olleet kovinkaan vahvoja, ja laadukas teksti on omiaan muuttamaan pinttyneempiäkin ennakkokäsityksiä.

Eräs keskeisistä syistä oli hahmot, joiden kohtalo ei missään vaiheessa kiinnostanut minua tippaakaan, paitsi ehkä toisinaan sympaattisen rouva Elizabeth Rennyn. Erityisesti Vonnyn näkökulmasta kuvattu toisen persoonan kerronta oli erityisen kuivakasta ja nihkeää luettavaa, sillä Vonny oli hahmoista ehkä kaikista hankalin ymmärtää. Hänet oli kuvattu myötätuntoisesti näkökulmasta, joka oletti lukijan samastuvan vahvasti. Vonnyssa ei ollut kuitenkaan mitään, mihin olisin voinut samastua, eikä hänen elämänsä juuri liikuttanut. Toisinaan tunsin hänen kanssaan pientä epätoivoa hänen ahdistuneessa maailmassaan, mutta sekin meni nopeasti ohi. Jännittävää kyllä, suggestiiviseksi romaaniksi luonnehditun Lyhtyjen yön hahmot olivat kaikki hyvin etäisiä ja pahimmillaan (onneksi harvoin) suoranaisen epäuskottavia. 

Toki, Lyhtyjen yö on oma pienoismaailmansa, jossa on silaus taianomaisuutta ja toisaalta tosielämän rosoisuutta. Rosoisuus on kuitenkin aika pintapuolisesti käsiteltyä ja taianomaisuus jää hahmojen kuivakkuuden varjoon. Lyhtyjen yössä käsitellään vähän kaikkea käsittelemättä kunnolla juuri mitään. Vonny esimerkiksi haluaisi suojella Simonia kaikelta muttei kuitenkaan kykene itsekään tekemään Simonin elämästä turvallista ja tavallista. Äidin ja lapsen vuorovaikutusta toki kuvaillaan, mutta suuri osa tästä pohdinnasta käydään Vonnyn toisen persoonan kerronnassa ja Vonnyn spekulaationa. Andre on myös yksi päähenkilöistä, mutta missään vaiheessa hänen suhdettaan Jodyn kanssa ei käsitellä esimerkiksi motiivien tasolla. Lukijalle jää tunne, että teos sisältää hämmentäviä oletuksia asioista, joiden pitäisi olla itsestäänselvyyksiä, mutta jotka eivät ole. Takakansitekstin luonnehdinta hahmoista, jotka ovat "tätä päivää", on ehkä koitunut Lyhtyjen yön kohtaloksi: hahmot ovat ehkä kerran olleet tätä päivää, mutta eivät ole sitä millään tasolla enää. 

Lyhtyjen yö toimi ainakin jonkinlaisena näytekappaleena Hoffmanin tyylistä, josta on vaikea osoittaa suoranaisia vikoja: ongelma onkin, ettei siitä voi myöskään osoittaa suoranaisia onnistumisiakaan. Tapahtumat, maailma ja hahmot ovat loputtoman yhdentekeviä. Kerronta ei onnistunut lumoamaan mukaansa missään vaiheessa, vaan tuntui suorastaan vastustavan lukemista. Ei teos minun makuuni siis; jatkakoon matkaa, ehkä joku löytää siitä taianomaisempia ulottuvuuksia.

---

Alice Hoffman 1987/1989: Lyhtyjen yö
Suom. Irmeli Ruuska
WSOY. 
248s.
Kansi: Marjatta Itkonen-Tomaszewski

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Kun neurotieteen professori Joe Chayefskin puhelin soi eräänä keväisenä päivänä Baltimoressa, hänen mieleensä palautuvat muistot kahdenkymmenen vuoden takaisesta Suomesta. Joe on ollut lyhyen aikaa naimisissa suomalaisen Alinan kanssa, mutta liitto on päättynyt eroon Joen saatua viran kotimaastaan. Poikaansa Samuelia hän ei ole tavannut lähtönsä jälkeen. Nyt Alina soittaa kertoakseen, että Samuel on matkustanut Yhdysvaltoihin.
Puhelu unohtuu nopeasti, kun yliopistolle murtaudutaan ja Joen työhuone tuhotaan. Laitoksen koe-eläimet säästyvät aktivistien iskulta, mutta Joeta ja hänen uutta perhettään he eivät Joen ponnisteluista huolimatta jätä rauhaan. Pian hän saa käsiinsä tietoja, jotka asettavat uuteen valoon paitsi hänen näkemyksensä, myös aiemmat valintansa. 
Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät on viiltävän älykäs ja vaikuttava romaani niin suurista kuin pienistä ajankohtaisista aiheista. Se kuvaa oivaltavasti maailmaa, jossa alati kasvava tietomäärä ei väistämättä lisää ymmärrystä toisesta ihmisestä ja jossa jotkut ovat valmiita uhraamaan lähes mitä tahansa puolustaakseen omaa totuuttaan. 

Näin tuore teos kulkeutui käsiini sattumalta, kun sain sen varsin odottamattomasti lahjaksi: alkuperäisellä lahjan vastaanottajalla oli jo kyseinen nide hyllyssään. Niinpä olen suorastaan ajan hermolla tai ainakin vain vuoden jäljessä. Useamman kuukauden ehti Valtosen teos tosin olla hallussani ennen kuin sain aikaiseksi sen aloittaa. Yhtä kaikki, He eivät tiedä mitä tekevät suorastaan tyrmäsi ajankohtaisuudellaan, joka huokuu sen jokaisesta käänteestä - teos on ajankohtainen aina siihen pisteeseen asti, että alan epäillä sen ajankestävyyttä. Voiko tällainen kirja mitenkään olla ajankohtainen vielä esimerkiksi kahdenkymmenen vuoden päästä? Se jäänee nähtäväksi, mutta kerrankin takakannen kuvaus osuu nappiin. Oivaltava, älykäs ja vaikuttava; voin allekirjoittaa nämä.

Erityisen mielenkiintoinen osa-alue teoksessa oli tieteellisen tutkimuksen kuvailu. Vaikken voi väittää olevani tieteen maailmassa kovinkaan suvereenisti liikuskeleva henkilö, opintojeni ohessa on karttunut myös ymmärrys siitä, miten tiede toimii ja miten sitä tehdään, ja sikäli esimerkiksi markkinatalouden moninaiset vaikutukset tieteeseen ja sen mukana tulevat eettiset kysymykset osoittautuivat miltei kirjan parhaaksi anniksi - "miltei" siksi, että Valtosella on erittäin taitava tapa viedä lukija hahmojensa pään sisälle. Vaikka kirjailijan aikomuksiin tai taustaan viittaaminen ei ole paitsi tieteellistä myöskään erityisen eleganttia, uskallan arvella sekä tieteelliseen kenttään kohdistetun taitavan analyysin sekä hahmojen uskottavuuden kumpuavan osittain Valtosen taustasta psykologina. 

He eivät tiedä mitä tekevät on puolestatuhannesta sivustaan huolimatta nopealukuinen teos, jonka itse taisin selvittää noin viidellä istumalla. Valtosen kieli on jouhevaa ja parhaimmillaan hyvinkin ilmaisuvoimaista, joskin toisinaan sattuu sortumisia kuluneisiin fraaseihin, toistuvaan kielikuvaan samaa asiaa kuvattaessa, anglismeihin tai sanatoistoon kappaleiden sisällä. Nämä seikat ovat kokonaisuudessa vain pieniä takkuja, jotka eivät juuri lainkaan himmennä muita ansioita - kieli on toimivaa, jos nyt ei aivan nerokkaaseen yllä parhaimmillaankaan. Itse kuitenkin näkisin juuri tällaisen kielirekisterin käytön tarkoituksenmukaisena, kun sivuja on paljon ja sisältö raskasta: keveä eteneminen tasapainottaa kokonaisuutta.

Kielen onnahtelua suurempi ongelma teoksessa on rakenne, joka kolmen ensimmäisen neljänneksen jälkeen alkaa hajota tavalla, joka ei ainakaan omaan flowiani suoranaisesti parantanut, päin vastoin. Kun siihen asti He eivät tiedä mitä tekevät oli edennyt kuin juna, viimeinen neljännes alkoi odottamattomasti kangerrella. Kohtaukset vaihtuivat jatkuvasti sellaisiin, jotka eivät minua siinä kohdassa olisi kiinnostaneet, vaan olisin halunnut lukea jostakin toisesta juonilinjasta. Tunne tuli yllätyksenä, sillä aina siihen asti minusta oli ollut perusteltua kertoa juuri se asia, joka seuraavana oli vuorossa. Loppuneljänneksessä tämä tunne katosi. Ehkäpä syynä oli alun kolmen neljänneksen aikana harjoitettu järjestelmällinen aukkojen jättäminen, jotka tuli kiire täyttää lopussa, jolloin tuloksena oli aiempaa heikommin tasapainotettu sillisalaatti - tai sellainen tunnelma minulle teoksen luettuani jäi. Rakenneongelmaa hieman lievitti tekstin tasalaatuisuus loppuun asti, ainakin pääosin; muutamaan otteeseen langettiin ainakin omaan makuuni turhaan suurieleiseen dramatiikkaan.

He eivät tiedä mitä tekevät on aito maailmantuskan laukaisija, joka ei ole eskapismia, arkistakaan, nähnyt edes vilaukselta. Samalla se on kuitenkin aivan ajan hermolla oleva, monella rintamalla hyvin uskottava teos, jolla on jatkossakin paikka hyllyssäni. Tulevaisuus näyttäköön, kuinka ajattomiksi sen meriitit osoittautuvat.

---

Jussi Valtonen 2014: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi. Helsinki.
559s.
Kansi: Jussi Kaakinen

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Franz Kafka: Metamorphosis

Franz Kafka (3 July 1883 - 3 June 1924), one of the greatest writers of modernist and expressionist literature of the 20th century, was born in a German speaking Jewish family in Prague, where he spent the whole life writing and working as an officer and where he is also buried. The Metamorphosis is one of the rare works published during Kafka's life. He thought highly of the book himself and, along with a few other short stories, he did not order it in his will to be destroyed.

Lennokkaasti kuvitettu ja näyttävä versio Metamorphosiksesta päätyi hyllyyni vuosi, pari sitten Prahan-tuliaisena. En ollut aiemmin lukenut Kafkalta kuin yhden tai kaksi novellia kauan sitten, ja ne olivat olleet absurdiudessaan lukioikäiselle mielelleni varsin liukasta tarttumapintaa. En kuitenkaan ole enää pitkään aikaan luottanut teini-ikäisen itseni kirja-arvioihin, joten tartuin Metamorphosikseen uteliain mielin nyt, kun viimein sain aikaiseksi. Tekstin lyhyys yllätti, vaikka teoksen novelliksi tiesinkin. Syynä odotuksiini lieni juurikin omistamani nide, jossa sama teksti on ensiksi tšekiksi (jota en osaa sanaakaan), sitten seuraa runsaasti kuvitusta ja vasta lopuksi englanninkielinen käännös. Yhteisvaikutelmana ajattelin Metamorphosiksen laajemmaksi, vaikka se kattoi teoksesta vain seitsemisenkymmentä sivua, jotka tuli hotkaistua yhden illan aikana.

Yllätyksekseni tapahtumissa ei ollut sellaista absurditeetin tasoa, johon olin henkisesti varautunut etukäteen. Päin vastoin surrealistinen tilanne päähenkilö Gregorin kuoriaiseksi muuttumisen jälkeen vaikuttaa eriskummallisuudessaankin vain harmilliselta sattumukselta eikä niinkään tunnetun maailman romahtamiselta. Pikemminkin kyse on todellisuuden nyrjähtämisestä tavalla, joka kutkuttaa järjettömyyden ja rationaalisuuden välillä taiteillessaan. Vaikka teksti on yksinkertaista, lauseet toteavia ja pääosin kielikuvakiemuroista karsittuja, jännite syntyy juurikin arkisen kielen ja arjen keskelle repeytyneen rujon haavan ristiriidasta. Luin jokaista lausetta hyvin jännittyneenä, mikä ei ole erityisen yleinen reaktio omalla kohdallani. Tämän efektin ja toisaalta lyhyyden vuoksi luinkin Metamorphosiksen kertaistumalta. 

Koska Metamorphosis on niitä teoksia, joka minun oikeastaan olisi pitänyt lukea jo ajat sitten, ja myös koska se on kaunokirjallisuuden klassikoita, opintojen ja muunkin kirjaharrastuneisuuden yhteydessä olin jo kauan ennen spoilaantunut novellin peruskuviosta. Kirjallisuusopintojen myötä on tosin alkanut pelätä spoilaantumista paljon vähemmän, sillä aika harvassa tapauksessa tai genressä juonenkäänteet ovat niitä asioita, jotka merkittävimmin vaikuttavat lukukokemukseen. Siten kävi nytkin: Kafkan kerronta on sen verran taidokasta, ettei sitä saisi ilmaistuksi tarkimmallakaan synopsiksella. Jännittävää kyllä, saamani etukäteismielikuva oli varsin toisenlainen kuin oma lukukokemukseni. Olin odottanut jotakin aivan villisti symboliselle absurdiuden tasolle karkailevaa juonenheittelyä, josta lipsuisin taas tieheni, tarjoiltuna groteskin ja kauhistuttavan kuvaston kera. Absurditeetti oli toki läsnä, samoin groteskius, mutta päällimmäisenä vaikutelmana minulle jäi surumielisyys.

Metamorphosis on jotenkin varsin sopivalla tavalla vaisu ainakin pintapuolisesti, kontrastina pinnan alla kytevään repivään jännitteeseen. Se jopa viritti mieleni tulkintataajuudelle, mikä on suhteellisen harvinaista. Kovakuoriaisuus vertautuu fyysiseen tai ehkäpä psyykkiseen ongelmaan ja sen psykologisiin ja sosiaalisiin vaikutuksiin. Mieleeni tuli myös Hillin Bobby Conroy palaa kuolleista ja muita kertomuksia -novellikokoelmasta varsin kafkamaisista lähtökohdista rakennetun kertomuksen Kuulet heinäsirkan laulavan, jossa päähenkilö herää aamulla valtavana heinäsirkkana. Hillin versiossa tosin veri ja suolenpätkät lentelevät, kun novelli saa hurjan kostotarinan piirteitä. Kuvion juontumista Metamorphosikseen on vaikea olla näkemättä, ja näkyvyys lienee tarkoituksellista. Metamorphosiksen taian juontuessa paljolti kerronnasta ja asetelmasta ei ole ihmekään, että verimässäilyversio hyönteiseksi muuttumisesta jätti paljon kylmemmäksi. Omasta näkökulmastani tämä vertaus vahvistaa, että on huomattavasti tärkeämpää miten kerrotaan kuin että mitä kerrotaan.

Metamorphosis lukeutuu siis niihin klassikkoteoksiin, jotka onnistuvat todella puhuttelemaan. Vieläpä hyvin viehkeänä painoksena omalla kappaleellani on pysyvä paikka kirjahyllyssäni. Enköhän vielä palaa joskus Kafkan pariin.


---

Franz Kafka: Proměna - Metamorphosis (1915/2013)
Engl. Martin Secker & Wardburg Ltd.
Franz Kafka Publishing House. Příbram.
172s.
Kansi: Jiří Slíva 

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Elio Vittorini: Vierailu

Tämä romaani on Italian uuden proosan klassikko. Kirjallisuudelle se on merkinnyt samaa kuin neorealistiset filmit elokuvalle; sen tyyli on antanut äänen koko uudelle romaanitaiteelle, sen ihmiset elävät lukijassa, sen hiljainen eetos rohkaisee moraaliseen ja poliittiseen tiedostamiseen. Se on kestänyt lukemista tuntijoiden salongeissa yhtä hyvin kuin partisaanien vuoristoleireillä. Kotimaassaan se elää jatkuvasti sytyttävää elämäänsä. 
Vierailu on kolme päivää ja kolme yötä kestävä odysseia Sisiliaan. Kaupunkilaistunut Silvestro haluaa viidentoista vuoden jälkeen nähdä äitinsä ja kotikylänsä. Hän lähtee nykyajasta, 30-luvun lopun teollisesta ja fasistisesta Milanosta, jossa Espanjan sodan uutiset enteilevät uutta maailmanpaloa. Hän saapuu tuuliseen vuoristokylään, jossa ihmisten köyhyys ja malaria on sama kuin tuhansia vuosia sitten. Hän palaa takaisin.
Mutta matkallaan hän on hitaissa junissa, ahtaissa kyökeissä ja hämärässä kapakassa kohdannut ihmisiä, jotka ovat panneet hänet liikkeeseen. Hänen tyyni toivottomuutensa on vaihtunut aktiivisemmaksi uusien tehtävien tajuamiseksi. Kuin huomaamatta asiat ovat vaikuttaneet Silvestroon, ja samalla tavalla ne läpäisevät lukijan.

Takakannen sanat ovat mahtipontisinta settiä pitkiin aikoihin - aivan mikä tahansa kirjakaupan hyllyn yhdentekevyys ei voi olla teos, jolla on pokkaa julistaa jo takakannessa olevansa uuden proosan klassikko sekä uuden romaanitaiteen alkulähde. Tai ei ehkä kirjakaupan, onhan painos 70-luvulta ja nide kierrätyskirjahyllyn aarteita. En itse lähtisi kieltämään takakannen hehkutusta jo siksi, etten tunne italialaista uutta proosaa tai Vierailun mainetta kotimaassaan. Omasta puolestani voin kylläkin sanoa, että aika harvoin teoksen ensimmäinen sivu tekee näin suuren vaikutuksen. 

Vittorinin kieli on yksinkertaisella tavalla loistokasta. Virkkeet vyöryvät pitkänä, maalailevana ketjuna, jota rytmittää hyvin ytimekäs ja niukkasanainen dialogi. Eleet ja äännähdykset, vuorovaikutuksen pienet merkitsevät eleet saavat tilaa kertoa omaa tarinaansa. Luvut ovat muutamia sivuja pitkiä, mutta teksti ei tunnu katkonaiselta, sillä luvut vaihtuvat hyvin luontevissa kohdissa, aivan kuin suullisesti kerrotun tarinan taukoina. Teksti onnistuu kietomaan lukijan Sisilian näkymiin, makuihin, hajuihin ja elämään varsin miellyttävällä ja sydäntäsärkevällä tavalla.

Ainoa ongelmalliseksi muodostunut osa-alue teoksessa oli kulttuuriympäristö eli 30-luvun Sisilia, sillä en tiennyt siitä juurikaan mitään. Toisaalta oli erittäin mielenkiintoista lukea aikalaiskuvausta köyhän työväen elämästä, mutta useammin kuin kerran hiipi mielen perukoille tunne, että jokin kulttuuriviittaus livahti juuri ohitse tai jokin henkilöiden reaktio tai toiminta ei avautunut aivan täysin. Harmillisesti siten Vierailun jälkimakuihin lukeutui pieni epätietoisuus ja tunne siitä, ettei teos ollut avautunut aivan kaiken potentiaalinsa mittakaavassa. Positiivisesti ajatellen nämäkin piirteet voi lisätä teoksen uudelleenlukuarvoa parantavaksi, sillä jo näin kertalukemalta Vierailu tuntui herättävän mitä moninaisempia kysymyksiä, joiden ratkaisua varten uudelleenluku jo kangasteli mielessä - vaikka tuskin koittaakaan ihan lähiaikoina. 

Takakansiteksti tarjoaa tulkinnallisen kehyksen, jonka mukaan Vierailu kuvaa passivoituneen yksilön muuttumista yhteiskunnallisesti aktiiviseksi. Usein en voinut estää mielleyhtymiä Gorkin Äitiin, jossa tarinan kaari on aika samantapainen, joskin dramaattisempi; Vierailun päähenkilön kohdalla kehitys tapahtuu pitkälti mielen sisäisinä prosesseina ja pohdiskeluna Sisilian ympäristössä, eikä suoranaiseen poliittiseen toimintaan ryhdytä ainakaan teoksen sivuilla. Yhteistä Äidin kanssa Vierailulla on myös kirjailijan voimakas poliittisen aktivismin tausta. Silti näkisin takakansitekstin lailla Vierailun ansioiden olevan merkittävimmillään tekstuaalisen taiteen osa-alueella, vaikka kieltämättä sillä monitahoista sanottavaa onkin.

Vierailu on kertomus, jossa riittää vielä moneksi lukukerraksi tarkasteltavaa ja ajateltavaa rakenteelliselta ja sisällölliseltä kannalta. Tämä kierrätyskirja on ehdottomasti tullut hyllyyni jäädäkseen.

---

Elio Vittorini 1966/1977: Vierailu
Suom. Pirkko Peltonen
Gummerus. Jyväskylä. 
219s. 
Kansi: Matti Louhi

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Paulo Coelho: Alkemisti

Alkemisti on kertomus nuoresta andalusialaisesta paimenesta Santiagosta, joka lähtee toteuttamaan unelmaansa ja etsimään maailman hienoimpia aarteita. Hän suuntaa Espanjasta Tangerin markkinoille, matkaa halki Egyptin aavikon kohti pyramideja, kunnes tapaa alkemistin. Tarina Santiagon matkallaan löytämistä aarteista opettaa meille viisauksista tärkeimmän: kuuntele sydäntäsi, opi tulkitsemaan elämän tiellä olevia merkkejä ja - ennen kaikkea - kurkota kohti unelmiasi. 
Vain harvoin lukija saa käsiinsä kirjan, joka voi muuttaa hänen elämänsä suunnan täysin. Paulo Coelhon Alkemisti on tällainen kirja. Yli 30 miljoonaa lukijaa on vankka osoitus siitä, että Alkemisti on moderni klassikko. 

En ryhdy tässä siteeraamaan kaikkia niitä hehkuttavia arvioita, jotka Alkemistin yhteyteen on keräilty liitteeksi asti. Sen sijaan siteeraan suoraa erästä Alkemistissa esiintyvää lausahdusta, joka kuvaa ihmeellisen kirkkaasti suhdettani tähän teokseen: "Sinulla on paha tapa yksinkertaistaa asioita". Populaarikulttuurin suosikkimantraan perustuva "tärkeät asiat ovat yksinkertaisia ja intuitiivisia" -filosofia ei ole koskaan lämmittänyt, sillä itse näen sen hieman samantasoisena neuvona kuin sanoa "koeta nyt piristyä/ryhdistäytyä" masentuneelle tai työssauupujalle. Yleisesti ottaen ne, joita neuvo todella auttaa, eivät oikeasti kärsi ongelmista kovinkaan vakavasti ja ne, joilla taas on todellisia ongelmia, kokevat itsensä korkeintaan entistä kurjemmaksi. Vain neuvon sanoja voittaa tuntiessaan itsensä viisaaksi ja empaattiseksi, mikä taas on puolestaan moraalisesti kyseenalaista - ominaisuus, joka mielessäni linkittyy suureen osaan itsehoito- ja elämänfilosofiaoppaita. Sivuhuomiona vielä takakansitekstiin: en oikein hahmota, missä vaiheessa kirjan myyntiluvut takaavat sen klassikkoaseman. Samalla perusteella voitaisiin sanoa Jamesin Fifty Shades of Greyn olevan 2000-luvun merkittävimpiä klassikoita. Onhan sillä yli 70 miljoonaa lukijaa! Eiköhän ole silti niin, että klassikkoasemat muodostuvat hieman toisenlaisten ansioiden myötä. Myyntilukujen hehkuttaminen kertoo omaa kieltään siitä, millä tolalla nämä muut ansiot ovat.

Coelhon meriitit kirjailijana ja yksityishenkilönä ovat varsin vaikuttavat, mutta Alkemisti jätti silti kylmäksi aika monella tasolla. Alkemisti on lähtökohtaisesti symbolinen teos. Kieli on yksinkertaista ja niin ovat hahmotkin - heillä on pelkkä välinearvo, ja tällaisessa teoksessa se on erittäin tarkoituksenmukaista eikä sikäli sysäillyt tuntemuksia suuntaan tai toiseen. Tästä näkökulmasta Coelhon teoksen voisi sanoa olevan onnistunut. Itseäni ei ole kuitenkaan koskaan jaksanut viihdyttää saati liikuttaa saarnaavansävyinen kirjallisuus (tosin Cervantesin Opettavaisissa kertomuksissa kulttuuriympäristön kiinnostavuus anteeksiantoi opettavaisuutta - ja olihan opettavaisuus aivan omaa luokkaansa keskiajalla). Alkemisti ei siten juurikaan edes viihdyttänyt tarkoitushakuisuudessaan. 

Sitten itse filosofiaan, joka oli teoksen käytännössä ainoa sisältö ohuen tarinakuoren alla. Se muodostuu teoksen aikana varsinaiseksi sekametelisopaksi, kun villejä vertauksia ja viittauksia milloin mihinkin uskontoon tai kansanperinteeseen viuhuu riveillä yhä vinhempaan tahtiin. Usein vertaukset tarkemmalla pohdinnalla osoittautuivat suorastaan tahattoman huvittaviksi järjettömyydessään. "Kirjat ovat kuin karavaani" tai "maailmankaikkeudessa kaikki jalostuu" ovat esimerkkejä tällaisista ilman sen tarkempaa erittelyä heitellyistä viisauksista, jotka jäävät todella hämäriksi, jos niitä alkaa tosissaan pohdiskella. 

Eräs niin ikään juhlittu ominaisuus paitsi Alkemistissa myös Coelhon muussa tuotannossa on takaliepeen mukaan yleinen humaanius ja kaikkia - siis aivan kaikkia! - koskettava sanoma. Odotin siten jokseenkin lämmintä ja hyväksyvää maailmankuvaa, mutta sen sijaan törmäsin varsin kyseenalaiseen naiskuvaan, joka sotii ainakin omia arvojani vastaan. En sentään uponnut vanhaan kunnon "naisilla on huono asema, siis sovinistinen kirja" -ansaan vaikka kotonaan valituiksi tai hylätyiksi tulemista odottavat passiiviset naiset hieman hermoille kävivätkin, vaan pikemminkin lähdin turhan tarkkaan ajattelemaan elämäntie-kuviota ja sen merkityksiä. 

Päähenkilö Santiago seuraa elämäntietään, sillä se on hänen tehtävänsä ja maailmankaikkeus niin haluaa. Hän myös tapaa matkallaan monia ihmisiä (kaikki miehiä), jotka kertovat joko seuraavansa elämäntietään tai hylänneensä sen eri syistä. Santiago kuitenkin rakastuu Fatima-nimiseen naiseen, joka tyynesti aikoo odottaa hänen palaavan seuraamasta elämäntietään. Missään vaiheessa ei kuitenkaan oteta millään tavalla kantaa siihen, olisiko Fatimallakin ehkä jokin muu elämäntie kuin Santiago, ja haluaisiko hän ehkä seurata sitä; tarina päättyy onnellisesti (?) Santiagon elämäntien löytymiseen ja Fatiman luokse palaamisen sekä onnellisen loppuelämän suunnitteluun. Fatimalla ei siis joko ole elämäntietä (jolloin hän teoksen oppien mukaan ei olisi luokiteltavissa edes ihmiseksi), tai sitten se toteutui oikean miehen astellessa kohdalle, kun hän oli tarpeeksi odottanut. 

Santiago puhuu Fatimasta ja lammaslaumastaan aika samaan tapaan, ja muistaakseni mystinen alkemistikin vertaa Fatimaa Santiagon lampaisiin. Lampaan tavalla naiset käyttäytyvätkin teoksessa, ovat paimennettavia ilman minkäänlaisia pyrkimyksiä tai henkisiä prosesseja paitsi yhtenäisinä laumoina ("me aavikon naiset" jne.). Lausahdukset kuten "[Fatima toivoi tuulen kertovan Santiagolle, että] hän oli elossa ja odotti poikaa niin kuin nainen odottaa urhoollista miestään joka etsii unelmaansa ja aarrettaan" eivät suoranaisesti ohjaa toisenlaisen tulkinnan pariin. Pikkuasioista muodostuu yllättävän vastenmielinen maailmankuva näinkin yleväksi tituleeratulle teokselle. "Eksoottisuutta" ylistävät kriitiikit saivat nekin teoksen näyttäytymään hieman inhottavassa valossa, kun tapahtumaympäristöä alkoi niiden perusteella katsella pelkkänä eksoottisena kuorena, jossa ei ole tarkoituskaan ymmärtää tai tarkastella itse kulttuuria vaan ainoastaan myydä sen kuvastolla. Tämähän oli suosittua erityisesti siirtomaa-aikaan, mutta jätetäänpä tämä polku kulkematta sen pidemmälle.

Alkemisti saapui hyllyyni vuosia sitten lahjana, ja nyt se on ehdottomasti lähdössä kierrätyskirjahyllyn suuntaan. Ehkäpä joku toinen saa siitä enemmän irti, mikä onkin varsin todennäköistä sen saaman suosion perusteella. Myönnän tunteneeni hienoista epäluuloa Coelhon teoksien laatua kohtaan jo ennakkoon, mutta voin rehellisesti sanoa yllättyneeni ikävästi sen tarjoamasta ahdasmielisyydestä ja useista ontuvista kielikuvista. Toki tunnelma oli ihan kiva, mutta se "ihan kiva" ei riitä antamaan anteeksi ongelmia. Coelho jääköön tästedes viisaammille.

---

Paulo Coelho 1988/2008: Alkemisti 
Suom. Sanna Pernu
171s.
WS Bookwell.
Kansi: Lene Stangebye Geving


keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Jean Echenoz: Pianossa

Max Delmarc on maailmankuulu pianisti, joka pelkää kuollakseen esiintymistä ja ottaisi kovin mielellään rohkaisuryypyn ennen konserttia. Manageri on palkannut hänelle suojelusenkelin, Bernien, joka pitää huolta, että hän ei esiinny humalassa, ja tuuppaa hänet vaivihkaa lavalle kun konsertin on määrä alkaa. Ja kun Max on soittanut ensimmäisen väärän nuotin, jota kuulijat eivät huomaa, pelko häviää. 
Heti ensimmäisellä sivulla kerrotaan, että Max kuolee väkivaltaisesti 22 päivän kuluttua. Kirja ei kuitenkaan pääty siihen. Kuolemansa jälkeen Max joutuu Keskukseen, hotellin tai sairaalan kaltaiseen paikkaan, jossa hänestä huolehtivat 50-luvun amerikkalaisten musikaalielokuvien tähdet. 
Keskuksesta päästyä Maxille alkaa uusi, ikuinen elämä Pariisissa. Se on perin erilaista kuin hänen entinen elämänsä, hauskempaa, mielenkiintoisempaa; muun muassa hän tapaa vihdoin kaivatun nuoruudenrakastettunsa Rosen. Mutta minkähän vuoksi alkaa näyttää siltä, että hän on päätynyt helvettiin?

Kopioin kansiliepeen kuvauksen kokonaisuudessaan edelle, sillä se vaikuttaa kertovan aivan eri teoksesta kuin joksi lukemani teos osoittautui. Luonnehdintani lievetekstistä voisi pahimmillaan olla niinkin tyly kuin "harhaanjohtava" ja kilteimmillään "eri näkökulmaa painottava", mutta omassa lukukokemuksessani nousivat aivan toiset asiat keskiöön - ehkäpä tärkeimpänä Maxin identiteetti, jolla kertojakin leikittelee. 

Kerronta onkin eräs teoksen vahvimmista osa-alueista. Epäsuora kerronta puhuttelee aina, ja oli Pianossa-teoksessa varsin mukiinmenevää. Kertojan lämminhenkinen ja aavistuksen ilkikurinen ote tapahtumiin on keskeisimpiä loppuun asti kannatelleita elementtejä. Maxin tarina ei erityisemmin puhutellut, eikä hän hahmona tullut erityisen lähelle huolimatta piirteistä, joilla hänelle yritettiin luoda inhimillisyyttä. Yhdenkään toisen hahmon kohtalo ei sen enempää kiinnostanut, mikä tuuppi vaivihkaa lukukokemusta mitäänsanomattomampaan suuntaan.

Maagisen realismin osuus ja miljöö kuitenkin osaltaan pelastivat jälkitunnelmani pääosin myönteisiksi. Kuvattu maailma oli kiinnostava, mutta siihen oli tuskin päässyt sisälle, kun teos jo loppui - ikuinen ongelma lyhyiden proosateosten kanssa. Kuolemanjälkeinen uusi elämä samassa maailmassa, jossa jo kerran on elänyt, olisi tarjonnut huomattavasti enemmän mielenkiintoisia asetelmia, eikä teos tunnu toteuttavan täyttä potentiaaliaan. Harmillista sikäli, että edellä mainitut kerronnalliset seikat olivat miellyttävästi mallillaan.

Erityisen kaivelevaksi hämmentäväksi seikaksi jämähti teoksen nimi, jonka jostain syystä aluksi mielsin tarkoittavan jotakin pianon, siis soittimen, sisällä olevaa, ennen kuin jokin loksahti paikoilleen ja ymmärsin kyseessä olevan nyanssi. En tosin osaa sanoa, onko alkuteoksen nimi Au piano todella se tapa, jolla nyanssi merkitään ranskaksi, mutta yhtä kaikki nyanssitulkinta on paljon täysjärkisempi kuin pianon sisällä oleminen. Kumpikaan tulkinnoista ei silti selitä vaikeuksiani yhdistää teoksen nimeä sisältöön; Maxin muusikonura huomioonottaen hiljaisempi nyanssi liittyy päähenkilöön jollakin tavoin. Onko hänen elämänsä hiljaisemmalla volyymilla? Vai hänen kuolemansa? Vai hänen kuolemanjälkeinen elämänsä? Siitäpä sitten tulkitsemaan, mutta itselleni ei yksikään tulkinnoista tarjoutunut muita vahvemmin. 

Echenoz onnistui kuitenkin sikäli tekemään vaikutuksen aistittavissa olevalla potentiaalillaan, että en aio vielä luopua hänen teoksistaan. Todennäköisesti lukulistalle päätyy Minä lähden, jota luonnehditaan takaliepeessä Echenozin uran kruunuksi. Se ei tosin taida eksyä käsiini kirjastosta aivan lähiaikoina.

---

Jean Echenoz: Pianossa (2003/2005)
Suom. Erkki Jukarinen
Tammi. Helsinki.
189s.

tiistai 13. lokakuuta 2015

George R.R. Martin: A Clash of Kings

Troughout Westeros, the cold winds are rising. 
From the ancient citadel of Dragonstone to the forbidding lands of Winterfell, chaos reigns as pretenders to the Iron Throne of the Seven Kingdoms stake their claims through tempest, turmoil and war. 
As a prophecy of doom cuts across the sky - a comet the colour of blood and flame - five factions struggle for control of a divided land. Brother plots against brother and the dead rise to walk in the night.  
Against a backdrop of incest and fratricide, alchemy and murder, the price of glory is measured in blood. 

Postausahkeruudelleni kävi aika klassisesti syksyn koittaessa: opintojen alun jälkeen lukutahti notkahti dramaattisesti ja siten myös päivitystahti. Syynä on tietenkin se, että opintojen myötä tulevat opintojen puolesta luettavat kirjat ja muu lukeminen jää minimiin - etenkin, kun viime kuussa ylijäämäaikani kului erittäin suurilta osin Connor Kenway -nimisen herrasmiehen seurassa. Nyt kun Boston ja New York on vapautettu temppeliherrojen ikeestä, on aika siirtyä takaisin Skyrimiin kirjahyllylle. Tämänkertainenkin kohdeteokseni kertoo syksyn väistämättömästä kulusta kohti talvea; se kun on erääseen käymääni kurssiin liittyvää materiaalia.

Nythän on niin, että Game of Thrones -sarja oli neljänteen kauteen asti katsottuna ennen kuin aloitin ensimmäistäkään kirjaa. Syynä kirjoihin tarttumiseen oli jatkuva nakertava tunne, etten ole juuri millään tasolla kykenevä keskustelemaan tästä hiljattain suurten massojen tietoisuuteen nousseesta fantasiahitistä ilman alkuteoksen tuntemista. Viime kesänä siis vihdoin marssin kirjastoon ja poistuin A Game of Thrones mukanani suomenkielisen käännöksen ollessa lainassa. Jälkikäteen lueskeltuani ja kuultuani muiden arvioita käännöksestä ("hirveä") olen ollut erittäin tyytyväinen päädyttyäni lukemaan sarjaa alkukielellä. Niinpä luonnollisesti, kun vihdoin jatko-osan lukeminen tuli ajankohtaiseksi, hain käsiini A Clash of Kingsin.

A Song of Ice and Fire on sellaista mukavanpuoleista viihdekirjallisuutta: meno ei ole jatkuvasti hengästyttävää, vaan kaiken maailman suku-, politiikka- ja kansanperinnekiemuroita on runsaasti. Juuri tylsän ja jännittävän välillä tasapainoileva kokonaisuus on erittäin viihdyttävää tavalla, joka tuo elävästi mieleeni Igguldenin Keisari-sarjan pitkine taisteluineen ja antiikin kulttuurin kuvauksineen hieman saippuasarjatyyppisen hahmosuhdeverkoston ohella. Ainakin A Clash of Kingsin (kuten myös A Game of Thronesin) alkukielisessä versiossa keskiaikainen tunnelma on tarpeeksi vahva ja uskottava, jotta useissa historialliseen ympäristöön sijoitettujen viihteellisten teosten yhteydessä esiintyvää raivostuttavaa anakronismin tunnetta ei pääse syntymään. Osasyy on tietysti Martinin itsensä ilmaisema pyrkimys kirjoittaa historiallista fiktiota, joka tuo keskiajan raadollisuuden esiin - on toki makuasia, alkaako A Song of Ice and Fire lipsua paikoitellen jo inhorealismin puolelle etenkin (näin olen kuullut) sarjan myöhemmissä osissa. Käännöksen epäonnistuminen keskiaikaisen tunnelman välittämisessä lienee osittain sanaston ongelma: suomen kielessä ei ole montakaan keskiaikaista eurooppalaistyyppistä feodaalisysteemiä kuvaavia sanaa, joilla olisi sama kulttuurillinen merkityssisältö kuin vastaavilla englanninkielisillä tai ylipäätään vastaavaa sanaa olemassa. (Kuvaava esimerkki lienee Ylellä hiljattain näytetyssä, 1500-luvulle sijoittuvassa Susipalatsi-sarjassa, jossa päähenkilö kertoo turnajaisiin lähtevän poikansa olevan kunniaksi "talolleen"; tämä siis käännöksenä englannin sanalle "house".)

Vaikka televisiosarjan perusteella olin aikoinani ajatellut myös kirjasarjan olevan väkivallalla ja seksillä sivukaupalla mässäilevä viihdepläjäys, osoittautui suoranaiseksi yllätykseksi kuinka vähäeleisesti - ei silti sensuroiden kuitenkaan - sarjan kohukohtaukset käydään teoksessa. Sama jatkuu myös A Clash of Kingsin kohdalla. Tietysti sarjassa on hieman erilainen rytmitys jo adaptaatiomediumin vuoksi ja osasta juonenkäänteitä mutkat on vedetty suoriksi suosiolla. Silti on erikoislaatuista, kuinka uskollinen kirjojen juonelle etenkin ensimmäinen tuotantokausi on. Ei liene liian kaukaa haettua muistaa tähän väliin Martinin tausta muun muassa TV-käsikirjoittajana. 

Hahmojen on monessa yhteydessä moitittu jäävän kovin pinnallisiksi, mikä totuuden nimissä pitää kyllä paikkansa. Sanottakoon kuitenkin, että suoranaisen syvyyden puutetta paikkaa mukavasti hahmojen harmaus, ja suoranaisia hyviksiä ja pahiksia on vähän jos lainkaan. A Clash of Kings toi hyvin marginaalisen määrän hahmoja syventävää materiaalia noin jatko-osaksi, mutta en luokittelisi ratkaisua suoranaisen epäonnistuneeksi. Päähenkilöitä ei sarjassa oikeastaan ole, pikemminkin kuvatun yhteiskunnan toimintaa ja eri puolia valottavia näkökulmia, joten syvempää katsausta hahmojen sisäiseen elämään ei jää kaipaamaan. Pikemminkin voisi sanoa kirjasarjan käsittelevän ihmisluontoa yleisesti eikä niinkään yksittäisten henkilöiden mielenprosesseja.

Pidän itse TV-sovitusta seurannutta hypeä ihan positiivisena asiana, sillä ennen sitä en ollut koskaan kuullutkaan ASoIaF-sarjasta. Viihteenä se on varsin mukiinmenevää sekä mukavan tasalaatuista ja fantasiakirjallisuudelle ihan kiinnostava suunta kaavoihin kangistuneiden fantasiakliseiden järjestelmällisen rikkomisen saralla. Jatko-osat ovat kyllä lukulistalla, mutta tuskin aivan lähiaikoina. A Clash of Kingsin lähemmäs tuhatta sivua sulattelee vielä pitkään.


---


George R.R. Martin: Book Two of A Song of Ice and Fire: A Clash of Kings (1998/2011)
HarperCollins. London.
912s.